Hyvän vastauksen piirteet: FI – Psykologia

Toiminnanohjauksen avulla ihminen ohjaa itseään saavuttaakseen tavoitteensa ja pystyy näin toimimaan päämääräsuuntautuneesti ja tilanteen vaatimusten mukaisesti. Toiminnanohjausta voidaan jaotella oman toiminnan suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin saadun palautteen perusteella. Toiminnanohjaus voidaan toisaalta hahmottaa myös siihen liittyvien prosessien kautta, joita ovat vaikkapa häiritsevien mielensisäisten tai -ulkoisten tekijöiden poissulkeminen (inhibitio), toimintatapojen joustava vuorottelu ja työmuisti.

Toiminnanohjaus on korkeampi psyykkinen toiminto, joka rakentuu muiden psyykkisten toimintojen varaan. Näitä ovat kognitiiviset toiminnot, emootiot ja motivaatio. Kognitiivisilla toiminnoilla tarkoitetaan ihmisen tiedonkäsittelyä, ja käsite kattaa esimerkiksi toiminnot, joita tarvitaan tiedon vastaanottamiseen ja tallentamiseen sekä tiedon käsittelyyn ja käyttöön. Toiminnanohjaukseen liittyviä kognitiivisia toimintoja ovat esimerkiksi perustavanlaatuiset kognitiiviset toiminnot, kuten havaitseminen, tarkkaavaisuus ja muisti, tai monimutkaisemmat kognitiiviset toiminnot, kuten oppiminen, ajattelu ja kieli. Toiminnanohjaus liittyy myös muihin psyykkisiin toimintoihin, emootioihin ja motivaatioon, ja sen voidaan katsoa kattavan myös tunteiden säätelyn.

Varhaiset temperamentin piirteet rakentavat toiminnanohjauksen pohjaa. Toiminnanohjaus on kehittyvä itsesäätelyn taito, joka mahdollistaa paremman itseohjautuvuuden ja vastuunkannon.

9–11 p. Ihmisen toiminnanohjausta on selitetty pääosin mielekkäällä psykologisella tiedolla. Aiheeseen liittyvän tiedon hallinta on joistakin rajoituksista huolimatta hyvää.

15–17 p. Vastaukseen sisältyy monipuolista psykologista tietoa toiminnanohjauksesta. Vastaus osoittaa kiitettävää tiedon hallintaa. Vastaus muodostaa ehyen ja kiitettävästi jäsennellyn kokonaisuuden.

Jos merkkejä on 50 prosenttia yli sallitun määrän, vähennetään 2 pistettä. 100 prosentin ylityksestä vähennetään 4 pistettä.

Hyvinkin pieni lapsi saattaa valehdella spontaanisti esimerkiksi rangaistuksen pelosta, mutta tietoisen valehtelemisen taustalla on mielen teorian kehittyminen. Mielen teorialla tarkoitetaan lapsen kykyä hahmottaa, että itsellä ja muilla on oma tietoisuus, ajatukset ja tunteet. Mielen teorian kehityksen lisäksi valehtelun kehitystä voidaan kuvailla mentalisaation kehittymisen kautta. Mentalisaatiolla tarkoitetaan yksilön kykyä pohtia omaa ja toisen ihmisen näkökulmaa ja kokemusta. Lapsen mentalisaatiokyvyn kehittyessä lapsen on mahdollista tarkastella, millaisia mielen tiloja voi olla ulospäin näkyvän reagoinnin ja käyttäytymisen takana. Mentalisaatio kohdistuu myös esimerkiksi tarkoitusperään ja toiveisiin ja liittyy siten lapsen tietoisen valehtelun kehittymiseen. Sekä mielenteoria että mentalisaatiokyky kehittyvät 4–5 vuoden iässä. Valehtelun kehitystä voidaan kuvailla myös moraalin kehityksen taustaa vastaan. Valehtelun taito kehittyy sosiaalisissa suhteissa, ja siten myös kasvuympäristöllä on vaikutusta vaikkapa opittujen toimintatapojen (skeemat, mallioppiminen) kautta lapsen valehtelemisen taidon kehittymiseen. Hyvässä vastauksessa voidaan tarkastella myös prososiaalista valehtelemista ja empatian kehittymistä sen edellytyksenä. Vastauksessa voidaan huomioida myös se, että lasten taidoissa voi olla isojakin yksilöiden välisiä eroja, ja tarkastella esimerkiksi autisminkirjon häiriön merkitystä taidon kehittymisen näkökulmasta.

9–11 p. Valehtelun mahdollistavan ajattelun kehitystä on kuvailtu käyttäen pääosin mielekästä psykologista tietoa ja käsitteistöä, joka liittyy siihen, että valehtelun edellytyksenä on lapsen kyky hahmottaa muiden tietoisuus, ajatukset ja tunteet erillisinä omistaan. Tiedon hallinta on joistakin rajoituksista huolimatta hyvää, ja vastaus on jäsennelty. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

15–17 p. Vastauksesta käy ilmi, että vastaaja ymmärtää miten lapsen ajattelun kehitys liittyy valehtelun taitojen oppimiseen. Valehtelun kehityksen kuvailussa on käytetty perustana monipuolista psykologista tietoa ja käsitteistöä. Tiedon hallinta on kiitettävää. Vastaus muodostaa kiitettävän kokonaisuuden. Kokelas perustelee selkeästi ja vakuuttavasti lapsen ajattelun kehitystä, joka mahdollistaa valehtelun.

Jos merkkejä on 50 prosenttia yli sallitun määrän, vähennetään 2 pistettä. 100 prosentin ylityksestä vähennetään 4 pistettä.

Kuvaajan esittämässä tutkimuksessa havaitaan, että poikkeustilanteen aiheuttama stressi liittyy merkittävästi kyselyyn vastanneiden henkilöiden uniongelmiin. Suurella osalla niistä vastaajista, joiden stressi on lisääntynyt hieman tai huomattavasti poikkeustilanteessa, myös uniongelmat ovat lisääntyneet. Sellaisilla vastaajilla, joilla stressin määrä on vähentynyt tai pysynyt ennallaan, vain pienellä osalla uniongelmat ovat tulleet yleisemmiksi poikkeustilan aikana. Suurin vaikutus stressillä on yöheräilyyn, unen määrän vähenemiseen sekä painajaisten lisääntymiseen. Hyvässä vastauksessa oleellista on havaita ja kuvata stressin ja uniongelmien yhteys, ei toistaa tarkkoja prosenttimääriä kuvaajasta.

Tulosten todennäköinen tulkinta on, että lisääntynyt stressi poikkeusaikana lisää uniongelmia. Koska kyseessä on kvasikokeellinen tutkimus, se ei kuitenkaan yksiselitteisesti osoita syy-seuraussuhdetta stressin ja uniongelmien välillä.

Kuvaajassa mainituista uniongelmista unen määrän vähentyminen, nukahtamisvaikeudet ja yöheräilyt ovat unettomuusoireita. Stressi on yksi yleisimmistä unettomuuden syistä, koska siihen liittyvä autonomisen hermoston virittyneisyys tekee nukahtamisesta ja unessa pysymisestä vaikeaa. Vuorokausirytmin häiriintyminen kertoo ongelmista ylläpitää säännöllistä uni-valverytmiä. Häiriön tyypillisin muoto on vuorokausirytmin siirtyminen eteenpäin, jolloin henkilö valvoo myöhään ja aamuisin joko nukkuu myöhään tai joutuu heräämään liian aikaisin. Poikkeustilan aikana etäopiskelu ja -työ vähentää yhteiskunnan asettamia aikatauluja ja saattaa vaikeuttaa vuorokausirytmin ylläpitämistä.

Painajaiset voivat liittyä stressiin, masennukseen ja myös traumaattisiin kokemuksiin. Lisääntyneet painajaiset voivat kertoa poikkeustilan myötä kasvaneesta psyykkisestä kuormituksesta tai jopa sen aikana koetuista traumaattisista tilanteista, kuten omasta tai läheisten sairastumisesta. Painajaisten lisääntyminen voidaan tulkita myös jonkin unennäköä selittävän teorian kautta: uhkasimulaatioteorian mukaan pahat unet ovat valve-elämän vaaratilanteita simuloivia mentaalisia harjoituksia ja painajaiset voisivat liittyä kohonneeseen tarpeeseen simuloida pandemiaan liittyviä vaaroja. Aktivaatio-synteesi-teorian näkökulmasta unet toistavat valveilla tapahtuneita asioita satunnaisina yhdistelminä ja siten valveilla stressaavien asioiden lisääntyminen voi johtaa stressaavampiin uniin. Freudin uniteorian mukaan unet ovat symbolisia ilmentymiä torjutuista toiveista ja peloista, jolloin poikkeustilanteessa patoutumaan päässeet tarpeet ja pelko pandemiasta voisivat ilmentyä painajaisina.

Ihminen tarvitsee riittävän määrän unta ylläpitääkseen psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia. Jos uniongelmat estävät riittävän unen saannin, seurauksena on monia kielteisiä vaikutuksia. Lyhytaikainen univaje aiheuttaa mielialan laskua ja vaikeuksia tehdä tarkkaavaisuutta vaativia tehtäviä. Se tekee arjessa toimimisesta hankalampaa ja vaikeuttaa esimerkiksi oppimista, mutta lyhytaikaisesta univajeesta kuitenkin toivutaan nopeasti. Lyhytaikaisen univajeen vaarallisimmat seuraukset ovatkin tarkkaavaisuuden ylläpitämisen ongelmista johtuvat virheet ja onnettomuudet.

Pitkään jatkunut univaje on epäterveellistä. Mielialan ja kognitiivisen suorituskyvyn laskun lisäksi se lisää riskiä mm. masennukseen, muistiongelmiin ja aineenvaihdunnan ongelmiin kuten ylipainoon, diabetekseen ja sydänsairauksiin. Stressistä johtuvat uniongelmat ja niiden aiheuttama univaje voivat myös ruokkia toisiaan: univaje heikentää kykyä säädellä tunteita ja tehdä päätöksiä, jolloin stressin sietäminen tai siihen johtavien tekijöiden ratkaiseminen vaikeutuu. Joskus uniongelmista syntyy myös kierre, jossa henkilön on vaikea nukkua, koska hän on huolestunut omasta nukkumisestaan.

Tehtävässä on kaksi yhtä tärkeää osaa: kuvaajan tulkinta ja tutkimuksen tulosten selittäminen sekä uniongelmien hyvinvointivaikutusten selittäminen. Hyvässä vastauksessa tulee huomioida molemmat.

9–11 p. Kuvaajassa esitetyt tutkimuksen tulokset on ymmärretty oikein. Uniongelmien vaikutuksia hyvinvointiin käsitellään pääosin mielekkään psykologisen tiedon ja käsitteistön avulla. Vastaus on pääosiltaan tehtävänannon mukainen, ja tiedon hallinta on joistakin rajoituksista huolimatta hyvää.

15–17 p. Kuvaajassa esitetty tutkimus on ymmärretty oikein, ja sen tulokset esitellään selkeästi, keskittyen oleelliseen stressin ja uniongelmien yhteyteen. Uniongelmien vaikutuksia hyvinvointiin käsitellään kiitettävästi monipuolisen psykologisen tiedon ja käsitteistön avulla. Vastaus muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Ruotsinkielisen kokeen aineistossa olleen kirjoitusvirheen vuoksi ruotsinkielisissä vastauksissa voi käsitellä ”muuttunutta stressiä” muuttumattoman stressin sijaan. Kuvaajan kokonaisuuden tulkinta kuitenkin pysyy samana: lisääntynyt stressi liittyy lisääntyneisiin uniongelmiin.

Tunteet ovat psyykkisiä ja fyysisiä reaktioita, jotka ohjaavat käyttäytymistä, kognitiota ja kehon toimintaa. Ne ovat evolutiivisesti vanhoja biologisia sopeumia, joita löytyy monilta eläimiltä ihmisten lisäksi. Tunteet ovat biologisessa mielessä adaptiivisia, ne ohjaavat eliötä kohti tavoiteltavia asioita ja saavat sen välttämään haitallisia asioita. Tunteet koostuvat useasta osa-alueesta, joihin kuuluvat subjektiivinen tunne-elämys, kognitiivinen arviointi, neurofysiologiset reaktiot, virittyneisyys toimintaan sekä tunneilmaisu.

Tunne-elämys on subjektiivinen kokemus, joka liittyy tunteeseen. Negatiiviset tunteet tuntuvat epämiellyttävältä ja positiiviset miellyttävältä. Tunteita usein kuvaillaan nimenomaan niiden elämyksellisyyden kautta. Tunteiden elämyksellisyys ohjaa ihmisiä usein tavoittelemaan asioita, jotka ovat aiheuttaneet positiivisia tunteita, ja välttämään asioita, jotka ovat herättäneet negatiivisia tunteita. Tunteet myös ohjaavat ihmisen uskomuksia siitä, mikä hänelle on tärkeää.

Sekä tunteiden syntymiseen että niiden kokemiseen vaikuttaa kognitiivinen arviointi. Kun ihminen kohtaa asioita, tilanteita tai ihmisiä, hän tekee näistä tapaamisista havaintojensa ja uskomustensa perusteella arvioita, jotka saattavat synnyttää tunteen. Esimerkiksi vaaralliseksi arvioitu tilanne voi aiheuttaa pelkoa, viehättävä ihminen ihastuksen tunteita ja arvokkaaksi arvioitu toisen omistama asia kateutta. Kognitiivinen arvio voi olla tiedostamaton tai tiedostettu, ja usein tiedostamaton nopea arvio laukaisee tunnereaktion, joka voi muuttua, jos tiedostettu hitaampi arvio tuottaakin erilaisen kuvan tapahtumasta. Ihmisen ollessa vahvan tunnereaktion vallassa tapa tehdä kognitiivisia arvioita muuttuu. Siten tunteet toisaalta syntyvät kognitiivisten arvioiden pohjalta mutta toisaalta ohjaavat arvioiden tekemistä ja ihmisen tekemiä valintoja.

Tunteet ovat neurofysiologisia reaktioita. Ne syntyvät hermoston reagoidessa sisäiseen tai ulkoiseen ärsykkeeseen. Aivoissa tunteisiin liittyvät toisaalta aivojen syvät osat, kuten aivorunko sekä mantelitumake, ja toisaalta tunteiden säätelyyn ja kognitiivisiin arvioihin käytetään etuaivolohkoja, erityisesti orbitofrontaalista aluetta. Tunteet aiheuttavat muutoksia myös koko kehon toiminnassa. Ne vaikuttavat sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toimintaan valmistaen kehoa tunteen vaatimaan toimintaan. Esimerkiksi pelko aktivoi sympaattista hermostoa ja valmistaa taistelemaan tai pakenemaan. Ihminen huomaa muutokset oman kehonsa toiminnassa, kuten sykkeen ja hengityksen tihentymisen sympaattisen hermoston vaikutuksesta, ja siten muutokset kehossa vaikuttavat tunne-elämykseen ja myös kognitiiviseen arvioon tunteen merkityksestä.

Tunneilmaisu tarkoittaa tapaa, jolla tunne näkyy henkilöstä ulospäin. Tunteita ilmaistaan reaktioilla, kuten asennolla, ilmeillä tai äänensävyllä, sekä tunteeseen liittyvällä toiminnalla, kuten pakenemisella pelon vallassa. Ihminen pystyy kuitenkin kontrolloimaan tunteitaan ja tunneilmaisuaan, ja eri kulttuureissa sekä tilanteissa erilaiset ilmaisutavat ovat hyväksyttäviä. Ihmisellä on esitetty olevan perustunteita (ilo, suru, pelko, viha, inho ja hämmästys), joiden ilmaiseminen on melko samanlaista kaikissa kulttuureissa. Näiden lisäksi eri kulttuureissa on myös kulttuurisidonnaisia tunnekokemuksia ja erilaisia tapoja ilmaista tunteita. Normien mukainen tunteiden ilmaisu auttaa henkilöä liittymään yhteisöön ja toimimaan siinä. Tunteiden kontrolloinnin ongelmat aiheuttavat usein ongelmia toimimisessa yhteisön odotusten mukaan.

Tunteet ovat tärkeä osa sosiaalista vuorovaikutusta: ihmiset herättävät toisissaan erilaisia tunteita, ja tämä vaikuttaa siihen, miten he kohtelevat toisiaan. Positiiviset tunteet tuovat ihmisiä yhteen ja ovat tärkeitä ihmissuhteiden ylläpidossa. Negatiiviset tunteet saavat ihmiset välttämään epämiellyttävältä tuntuvia ihmisiä ja tilanteita, mutta niitä koetaan välillä myös läheisissä ihmissuhteissa. Tunteita ilmaisemalla voi vaikuttaa muihin ihmisiin, ja tunneilmaisuun sosiaalisissa tilanteissa liittyy rooleja ja normeja. Empatia on kyky kokea toisen ihmisen tunnetila, ja ihmisillä onkin taipumus soinnuttaa tunnetilojaan samankaltaisiksi, eli tunteet voivat tarttua. Tämä on tärkeää ihmissuhteiden luomisessa ja myös varhaisissa vuorovaikutussuhteissa.

9–11 p. Vastauksessa määritellään tunne ja kerrotaan sen merkityksestä ihmiselle pääosin mielekkään psykologisen tiedon ja käsitteistön avulla. Tiedon hallinta on joistakin rajoituksista huolimatta hyvää, ja vastaus on jäsennelty.

15–17 p. Tunne määritellään monipuolisesti ja siihen kuuluvia erilaisia osa-alueita eritellään. Tunteiden merkitystä käsitellään laajasti ja kiitettävästi. Psykologisen tiedon ja käsitteistön hallinta on kiitettävää, ja vastaus muodostaa eheän kokonaisuuden.

Sosiaalipsykologian näkökulmasta kiroilevan ihmisen kielenkäyttö, jossa toistuu lähes joka lauseessa jokin kirosana, liittyy ihmisen toimintaan ja käyttäytymiseen ryhmän jäsenenä. Tällaista kiroilemista voi tarkastella konformistisuuden, ryhmädynamiikan ja ryhmän normien kautta. Samanlainen kielenkäyttö luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Konformistisuus ryhmätilanteissa voi saada ihmisen muokkaamaan kielenkäyttöään samankaltaiseksi kuin muilla ryhmän jäsenillä, vaikka ei edes itse olisi tietoisesti päättänyt ryhtyä kiroilemaan. Myös roolit vaikuttavat ihmisten tapaan käyttää kieltä – kielenkäytöllä ja puhetavalla voi luoda itselleen sosiaalisen roolin, ja tässä kiroilu voi olla merkittävä apu. Kiroilemisen sosiaaliseen ulottuvuuteen liittyy sen tilannesidonnaisuus. Ihminen pystyy usein helposti pidättäytymään kiroilevasta kielenkäytöstä tilanteissa, joihin se ei kuulu. Elämänkaaren eri vaiheissa kiroileminen saattaa olla erilaista. Näyttää siltä, että siitä on suhteellisen helppo oppia pois (vrt. esim. addiktiot).

Kehityspsykologisesta näkökulmasta kiroilemista voidaan tarkastella kielen oppimisena. Jo ennen puhumaan oppimista lapset ymmärtävät puhetta ja niitä sosiaalisia tilanteita, joissa puhutaan. Kiroilemiseen liittyy sekä lapsilla että kaikenikäisillä ihmisillä mallioppimista. Jos elää ympäristössä, jossa kuulee paljon kiroilua, oppii kiroilemaan ja siitä tulee helposti tapa myös itselle. Pienet lapset eivät varmasti heti puhumaan opittuaan ymmärrä kiroilemisen ja kirosanojen merkitystä, mutta jo ennen kouluikää he tietävät ja tuntevat, miten kirosanoja käytetään.

Nuoruusikään kuuluu identiteetin kehittyminen ja autonomiakehitys. Jos nuori elää ympäristössä, jossa kiroileminen on osa (nuoriso)kulttuuria, se voi toimia oman sosiaalisen identiteetin ja autonomian ilmaisukeinona. Kiroilu voi toimia myös tapana erottautua vanhemmista tai muista auktoriteeteista tai jopa kapinointina näitä tahoja vastaan osana oman identiteetin etsintää.

Kirosanoja käytetään myös ilmaisemaan suuria tunteita tai kiihtymystä tilanteissa, joissa tavallinen sanasto ei tunnu riittävän. Esimerkiksi erilaisten voimasanojen käyttö on tutkitusti joskus hyödyllistä vaikeiden tilanteiden kestämisessä, kuten vaikka koettaessa kipua.

9–11 p. Kiroilemista on pohdittu pääosin mielekkään psykologisen tiedon ja käsitteiden avulla. Aiheeseen liittyvän tiedon hallinta on joistakin rajoituksista huolimatta hyvää.

15–17 p. Vastaukseen sisältyy monipuolista psykologista tietoa, jonka varassa kiroilemista on tarkasteltu. Vastaus osoittaa kiitettävää tiedon hallintaa. Vastaus muodostaa ehyen ja kiitettävästi jäsennellyn kokonaisuuden.

Aineistossa määritellään dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö ja kuvataan sitä yhden yksilön kokemuksen kautta. Hyvässä vastauksessa tarkastellaan häiriön kehittymiseen liittyviä yksilöllisiä tekijöitä sekä ympäristöön liittyviä, vaikkapa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia, tekijöitä.

Yksilöön liittyviä tekijöitä voivat olla esimerkiksi itsetunto, minäkäsitys tai persoonallisuuspiirteet (esim. perfektionismi, neuroottisuus, matala sosiaalisuus). Koska dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö esiintyy usein samanaikaisesti muiden mielenterveyden häiriöiden kanssa, vastauksessa voidaan myös pohtia, miten nämä erilaiset mielenterveysongelmat voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään. Ruumiinkuvan häiriöihin on liitetty mm. laihuushäiriöt, ahdistus- ja mielialahäiriöt ja pakko-oireisuus. Äärimmäisissä tapauksissa myös skitsofrenia tai harhaluuloisuushäiriö voivat liittyä ruumiinkuvan häiriöön. Aineistossa kerrotaan, että ruumiinkuvan häiriö alkaa usein nuoruudessa tai varhaisessa aikuisuudessa. Vastaukseen voi siis sitoa hyvin myös nuoruusiän kehitykseen liittyviä tekijöitä, kuten puberteetin mukanaan tuomat fyysiset muutokset nuoren kehossa ja identiteetin muodostumisen.

Ympäristöön liittyviä tekijöitä voidaan tarkastella sekä lähi- että etäympäristön kautta. Lähiympäristöön liittyviä tekijöitä voivat olla esimerkiksi kasvatus sekä mallioppiminen vanhemmilta ja ystäviltä. Laajempaan ympäristöön liittyvät esimerkiksi miehille ja naisille asetetut erilaiset odotukset. Ympäristöön liittyvinä ilmiöinä voidaan pohtia myös markkinoinnin, sosiaalisen median ja kuvamanipulaation merkitystä normien muodostumiselle ja yksilön ruumiinkuvan kokemukselle. Kauneus- ja ulkonäköihanteet ovat myös aikakausi- ja kulttuurisidonnaisia. Vastauksessa voidaan pohtia esimerkiksi individualistisen kulttuurin merkitystä sekä sitä, lisääkö nykyaika ruumiinkuvan häiriöitä menneisiin aikoihin verrattuna. Vastauksessa voidaan myös pohtia uusia kulttuurisia ilmiöitä, kuten kehopositiivisuuden merkitystä ruumiinkuvahäiriöiden esiintymiselle. Hyvässä vastauksessa pohditaan yksilön ja ympäristön vuorovaikutusta häiriön kehityksessä.

13−16 p. Vastaukseen sisältyy useita mielekkäitä psykologiseen tietoon perustuvia näkökulmia niihin yksilöön ja ympäristöön liittyviin tekijöihin, jotka saattavat olla dysmorfisen ruumiinkuvan häiriön kehittymisen taustalla. Vastaus on hyvin jäsennelty ja sisältää pohdintaa ja kehittelyä. Muutamissa paikoissa pohdinnassa on kuitenkin arkikokemukseen perustuvia argumentteja tai linkki psykologiseen tietoon jää ohueksi.

22–25 p. Vastauksessa pohditaan yksilöön ja ympäristöön liittyviä psykologisia tekijöitä, jotka saattavat olla dysmorfisen ruumiinkuvan häiriön taustalla, ja käytetään monipuolista psykologista tietoa ja käsitteistöä. Pohdinnan perustelut ovat vakuuttavia, ja vastaus on kiitettävästi jäsennelty.

Salaliittoteoriat ovat sosiaalinen ilmiö, johon vaikuttavat myös yksilöpsykologiset tekijät. Tehtävään voi vastata hyödyntämällä tietoa sosiaalipsykologiasta, kognitiivisesta psykologiasta sekä kliinisestä psykologiasta.

Salaliittoteorioihin uskominen liittyy epävarmuuden hallintaan: vaikeat ajat lisäävät epävarmuuden kokemusta, ja kokemus on vahva myös ihmisillä, jotka kokevat olevansa marginalisoituja tai vaarassa menettää asemansa yhteiskunnassa. Tällaisessa tilanteessa ihmisen psykologiset perustarpeet eivät tule tyydytetyksi ja seurauksena voi olla turvautuminen puolustus- ja hallintakeinoihin. Liian monimutkaisen, pelottavan tai ulkoryhmän omistamalta tuntuvan todellisuuden hylkääminen voi toimia puolustusmekanismina ja lisätä kontrollin tunnetta.

Uskomattomalta kuulostaviin salaliittoteorioihin uskominen liittyy myös ryhmään kuulumiseen ja tiedon kupliin – jos salaliittoteoria on suosittu yksilölle tärkeässä sosiaalisessa ympäristössä, hän voi omaksua sen kuuluakseen ryhmään tai muiden selitysten puutteessa. Tämän vuoksi henkilöt, joiden sosiaalinen piiri on kapea, uskovat salaliittoteorioihin helpommin. On myös mahdollista, että henkilö on kiinnostunut salaliittoteoriasta ja levittää sitä, vaikka ei uskoisi vahvasti sen väitteisiin, koska kokee teorian omaksuneen sosiaalisen ryhmän tärkeäksi itselleen tai haluaa liittyä kyseiseen ryhmään.

Jotkut ihmiset voivat myös pyrkiä saavuttamaan taloudellista tai poliittista hyötyä esittämällä väitteitä, joihin eivät itse usko, mutta joiden he tietävät koskettavan johonkin salaliittoteoriaan uskovaa ihmisryhmää.

Koulutuksen salaliittoteorioilta suojaava vaikutus voi liittyä toisaalta yksilön ominaisuuksiin ja toisaalta yhteiskunnalliseen asemaan. Koulutus lisää mahdollisuuksia menestyä yhteiskunnassa ja päätyä asemaan, jossa yksilön psykologiset tarpeet täyttyvät paremmin. Tällöin hänellä ei ole tarvetta haastaa virallista totuutta asioista. Toisaalta korkea koulutus korreloi rationaalisen ajattelutavan sekä älykkyyden kanssa, ja nämä ominaisuudet tekevät epätodennäköisemmäksi, että yksilö vakuuttuu hyvin epäuskottavasta salaliittoteoriasta.

Ääritapauksissa salaliittoteorioiden kannattaminen tai levittäminen voi liittyä myös mielenterveyden ongelmiin, kuten psykoottisiin häiriöihin, sekä syrjäytymiseen ja radikalisoitumiseen. Voimakas taipumus nähdä yhteyksiä toisiinsa liittymättömien asioiden välillä on yleistä todellisuudentajua heikentävissä ja paranoiaa aiheuttavissa mielenterveyden häiriöissä.

13−16 p. Vastauksessa pohditaan salaliittoteorioihin uskomisen perustaa pääasiassa mielekkään psykologisen tiedon ja käsitteistön pohjalta. Vastauksessa hyödynnetään aineistoa, ja pohdinta sisältää tiedon kehittämistä ja soveltamista. Osa tekstistä jää kuitenkin irralliseksi.

22−25 p. Vastauksessa pohditaan salaliittoteorioiden uskomiseen liittyviä psykologisia tekijöitä monipuolisen psykologisen tiedon ja käsitteistön pohjalta. Aineistoa hyödynnetään tarkoituksenmukaisesti ja pohdinnassa tietoa kehitellään ja sovelletaan oivaltavasti. Vastaus muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Hyvässä vastauksessa voi soveltaa tutkimuksen tekemiseen, oppimiseen ja ahdistukseen liittyvää tietoa. Vastaus tulisi aloittaa tutkimusten vertailusta, koska vertailun pohjalta voi analysoida tulosten merkitystä. Tutkimusten menetelmien vertailussa keskeistä on asetelma: toinen tutkimus on korrelatiivinen ja toinen kokeellinen. Korrelatiiviset asetelmat eivät kerro yhteyksien suunnasta – tutkimuksen perusteella ei voida tietää, johtaako vähäisempi matematiikan osaaminen suurempaan ahdistukseen, vai toisin päin. Psykologisesti voi olla mielekästä argumentoida, että ajallinen yhteys on vastavuoroinen: matematiikkaan liittyvä ahdistus voi haitata oppimista, ja matematiikan vaikeudet voivat lisätä siihen liittyvää ahdistusta.

Kokeellinen tutkimus puolestaan voi kertoa syy-seuraussuhteesta: tutkimuksen riippumaton muuttuja on opetustapa. Koska molemmat ryhmät saavat verkko-opetusta, vertailua ei tehdä normaaliin luokkaopetukseen. Ei siis voida sanoa, että kuvattu verkko-opetus on parempilaatuista kuin perinteinen luokassa tapahtuva opetus. Riippumaton muuttuja onkin tässä tutkimuksessa ahdistusta lieventävät viestit. Niilläkään ei havaittu olevan merkitystä oppimisen kannalta, vaikka ahdistus lievenikin osalla oppilaista. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että tulos olisi lopullinen. Koe kesti vain viikon ajan, ja ahdistus ehti laskea vain vähän. On mahdollista, että tuloksia syntyisi pidempikestoisella tuella ja että tuen pitäisi alkaa aikaisemmin, sillä jo 3.-luokkalaisilla ahdistuksen ja matematiikan osaamisen välillä oli voimakas yhteys.

Myös tutkimusten pätevyyttä ja luotettavuutta voi pohtia. Tutkimuksessa A samassa kyselyssä oleva matematiikan koe on voinut olla joillekin vaikeampi, ja se on puolestaan voinut vaikuttaa asenteisiin (validiteettiongelma). Kyselyn luotettavuutta ei ole kuvattu, mutta vastauksessa voidaan pohtia, kuinka pysyviä tai tilannekohtaisia ovat kolmasluokkalaisten käsitykset matematiikasta. Kokeellisessa tutkimuksessa B matematiikkaan liittyvä ahdistus ja oppimistulokset eivät olleet yhteydessä – vaikka ahdistuneisuus laski jonkin verran, ei sillä ollut matematiikan oppimistulosten kannalta merkitystä. Tässä suhteessa tutkimukset ovat myös ristiriitaisia: matematiikkaan liittyvän ahdistuksen ja oppimisen välillä oli yhteys ensimmäisessä (tutkimus A) mutta ei toisessa (tutkimus B) tutkimuksessa.

Tulosten analysoinnissa voi käyttää hyväkseen esimerkiksi minäpystyvyyteen, motivaatioon ja attribuutioihin liittyviä käsitteitä. Tuloksia voi pohtia myös pedagogisesta näkökulmasta: kokeessa molempien ryhmien tehtävät olivat asteittain vaikeutuvia, ja jokaisen kohdalla Chris tarjosi kärsivällistä apuaan. Ehkä riittävän yksilöllinen ja kannustava opetus auttaa oppilaita oppimaan matematiikkaa riippumatta heidän ahdistuksensa tasosta. Virheiden selittäminen voi edistää matemaattista metakognitiota. Vaikka verkko-oppimista ei vertailtu luokassa tapahtuvaan oppimiseen, voidaan vastauksessa myös pohtia sosiaalisia tekijöitä: omaan osaamattomuuteen voi liittyä noloutta, joka aktivoituu vain oikeassa sosiaalisessa tilanteessa, ei robottiopettajan opetuksessa.

13−16 p. Tutkimusten vertailu on mielekästä ja enimmäkseen ankkuroitu asianmukaiseen psykologiseen tietoon. Tulosten analysointi sisältää pohdintaa, kehittelyä ja psykologiseen tietoon pohjautuvia perusteluja. Muutamissa paikoissa pohdinnassa on kuitenkin arkikokemukseen perustuvia argumentteja tai linkki psykologiseen tietoon jää ohueksi.

22−25 p. Tutkimusten vertailu on monipuolista ja täsmällistä. Analysointi on kiitettävästi ankkuroitu psykologiseen tietoon, ja vastaus on hyvin jäsennelty.