Hyvän vastauksen piirteet: FI – Psykologia

Jokainen osatehtävä arvioidaan erikseen asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä.

0 p. Vastauksessa ei ole oikeaa tietoa.

1 p. Vastauksessa on pieni osa oikeaa määritelmää mutta suurin osa vastauksesta on väärin tai puuttuu.

3 p. Vastauksessa selitetään käsite melko hyvin, mutta vastaus sisältää pieniä virheitä tai puutteita.

5 p. Käsite määritellään selkeästi ja virheettömästi.

Merkkimäärän ylityksestä tehdään pistevähennys reaaliaineiden kokeiden määräysten ja ohjeiden mukaisesti.

Hyvässä vastauksessa on valittu yksi psykologinen ominaisuus tarkastelun kohteeksi. Psykologinen ominaisuus voi olla esimerkiksi persoonallisuuden tai temperamentin piirre, älykkyys tai taipumus sairastua johonkin mielenterveyden häiriöön. Vastauksessa osataan selittää, miten perimä ja ympäristötekijät voivat kolmella eri tavalla yhdessä vaikuttaa ominaisuuden kehittymiseen.

Vastauksessa voidaan kuvata esimerkiksi, miten lapsen varhainen kasvuympäristö voi tukea piirteitä, joita lapsella on perimässään. Lapsi saa biologisilta vanhemmiltaan sekä perimän että ympäristön, joka on valikoitunut vanhempien geneettisten ominaisuuksien mukaan. Tämä aiheuttaa ominaisuuksien kasautumista ja vahvistumista. Yksilöllä voi olla esimerkiksi geneettinen taipumus ulospäinsuuntautumiseen, ja hänen kasvuympäristönsä voi opettaa hänet tuomaan itseään entistä vahvemmin esille. Vastauksessa voidaan viitata myös epigenetiikan käsitteeseen, joka tarkoittaa ympäristöstä johtuvaa geenien toiminnan muutosta.

Yksilön varttuessa hänen on mahdollista itse valikoida oma ympäristönsä. Tällöin yksilö usein ajautuu ympäristöihin, jotka tukevat hänen perimäänsä. Yksilö herättää ympäristössään myös erilaisia reaktioita riippuen siitä, millaisia ominaisuuksia hänellä on. Esimerkiksi yksilö, jolla on perinnöllisesti korkea älykkyys, saa usein lapsena positiivista palautetta ongelmanratkaisukyvystään. Tämä kannustaa häntä hakeutumaan aikuisena sellaiseen ympäristöön, kuten korkeakouluun tai vaativaan työhön, jossa hän pääsee entisestään kehittämään älykkyyttään.

Toisaalta perimä vaikuttaa myös siihen, miten yksilö reagoi ympäristötekijöihin. Toiset yksilöt voivat olla herkempiä ympäristön vaikutuksille, kun taas toiset ovat vähemmän herkkiä sekä positiiviselle että negatiiviselle ympäristövaikutukselle. Esimerkiksi kun yksilö kohtaa elämässään vastoinkäymisiä, hänen perimänsä vaikuttaa hänen alttiuteensa masentua.

9−11 p.
Vastauksessa on valittu yksi psykologinen ominaisuus, jonka kehittymistä on tarkasteltu vähintään kahden perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen liittyvän esimerkin kautta. Vastauksessa käytetään asianmukaisia psykologisia käsitteitä. Tiedon hallinta on hyvää, mutta jossain suhteessa selvästi rajallista.

15−17 p.
Vastauksessa on valittu yksi psykologinen ominaisuus, jonka kehittymistä on tarkasteltu oikein ja monipuolisesti kolmen perimän ja ympäristön vuorovaikutukseen liittyvän esimerkin kautta. Kolme tarkastelun kohteeksi valittua vuorovaikutuksen tapaa on numeroitu, ja ne ovat selkeästi toisistaan poikkeavat.

Merkkimäärän ylityksestä tehdään pistevähennys reaaliaineiden kokeiden määräysten ja ohjeiden mukaisesti.

Hyvässä vastauksessa syömiseen ja ruokapuheeseen liittyviä motiiveja ja tunteita voidaan tarkastella esimerkiksi biologisten, psyykkisten ja sosiaalisten osatekijöiden kautta.

Syöminen on ihmiselle perustarve, jolla on biologinen motiivi, eli se tähtää hengissä pysymiseen. Syöminen liittyy myös mielihyväperiaatteeseen, eli ihminen saa syömisestä nautintoa ja mielihyvää. Psykologian suuntaukset painottavat motiivia syömisen taustalla eri tavoin omista traditioistaan käsin. Esimerkiksi evoluutiopsykologia korostaa syömisen motiivin merkitystä eloonjäämiselle ja geenien jatkumiselle seuraavissa sukupolvissa. Kognitiivisessa motivaatiopsykologiassa puolestaan puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta sekä syömiseen liittyvästä mielihyvästä. Sosiaalipsykologiassa tarkastellaan syömiseen liittyviä ryhmäilmiöitä ja kulttuuria.

Ruokavalintojen tekeminen on kehittyneissä maissa vaikeaa, koska kaikenlaista ruokaa on paljon tarjolla. Runsauden keskellä valintojen tekeminen on välttämätöntä, ja samaan aikaan syömiselle usein pyritään asettamaan monenlaisia rajoituksia. Tämä saattaa johtaa motiivikonflikteihin ja omien tarpeiden, tavoitteiden ja tunteiden tunnistamisen ristiriitoihin.

Motiivikonfliktit ja omien tarpeiden ja tunteiden tunnistamisen vaikeus liittyvät tunteiden säätelyyn. Elämänsä aikana yksilö oppii erilaisia taitoja ja tapoja säädellä omia tunteitaan. Yksi näistä tavoista voi olla syöminen, ja siksi tunteet ja tunteiden säätely ovat yksi syömiseen vaikuttavista tekijöistä. Esimerkiksi makeiden ja rasvaisten ruokien syöminen on monille tehokas keino rauhoittua, ja siksi syömisen säätelyn vaikeudet voivat liittyä tunteiden säätelyn vaikeuksiin. Syömisestä voi tulla tapa turruttaa epämiellyttäviä tunteita, kuten syyllisyyttä tai surua, tai rauhoitella kehon ylivireyttä stressitilanteissa. Joskus syöminen itsessään myös aiheuttaa stressiä, jolloin voi syntyä hankalien tunteiden kehä. Tunteet ja syöminen vaikuttavat siten monin tavoin ihmisen hyvinvointiin. Syömistä säätelevät siis usein muut tekijät kuin nälkä ja kylläisyys.

Lisäksi syömiseen liittyviin tunteisiin ja motiiveihin vaikuttavat ympäröivät olosuhteet ja muut ihmiset. Monissa kulttuureissa syöminen liittyy myös erilaisiin sosiaalisiin tapahtumiin, kuten juhliin, ja siksi ruokaa syödään usein myös sosiaalisista syistä varsinaisen ravinnontarpeen sijaan. Tällöin ruoka liittyy positiivisten tunteiden luomiseen ryhmässä.

Negatiivisista tunteista esimerkiksi häpeä on sosiaalinen tunne, ja kulttuurinen ruokapuhe aiheuttaa usein juuri häpeää. Aineistona olevassa artikkelin katkelmassa puhutaankin syyllistävästä ruokapuheesta. Sosiaalipsykologiset tekijät, kuten ryhmän vaikutus ja konformistiset ilmiöt, vaikuttavat siihen, että ruokapuhe koetaan usein syyllistävänä. Julkisessa ja muussa keskustelussa ruualla ja syömisellä on usein kaksijakoinen rooli: toisaalta nautinto esimerkiksi juhla-aterian resepteissä ja kuvissa, toisaalta kontrolli ja itsekuri dieettiohjeissa.

Lisäansiona ja mahdollisesti ainerajat ylittävänä näkökulmana vastauksessa voidaan analysoida, miten syömisestä ja ruokapuheesta on tullut osa ihmisen identiteettiä ja miten tässä on kyse historiallisesta kehityksestä, koska aiempina vuosikymmeninä näin ei yhtä vahvasti ole ollut. Silloin kun ruokaa on yltäkylläisesti ja yksilöllä on sen suhteen suuri valinnanvapaus, on ruokavaliosta tullut myös väline viestittää, mitä ihminen kokee, ajattelee ja haluaa näyttää olevansa. Ruokavalinnoilla todennetaan ja tuetaan omia valintoja ja identiteettiä. Syöminen voi olla samalla myös eettinen kannanotto ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto, joka voi vaikuttaa laajasti siihen, millaista ruokaa tulevaisuudessa tuotetaan.

Vastauksessa voi käsitellä myös erilaisia syömishäiriöitä. Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joissa syömisestä ja suhteesta ruokaan on tullut elämää hallitseva ongelma. Syömishäiriöiden syntymiseen vaikuttaa ympäristön tapa puhua ruuasta ja suhtautua siihen välineenä, jonka avulla tavoitella täydellistä kehoa ja elämää.

9–11 p.
Hyvässä vastauksessa on analysoitu syömiseen ja ruokapuheeseen liittyviä motiiveja ja tunteita. Psykologisia tietoja on perusteltu useissa kohdissa paikkansa pitävästi, ja vastaus on jäsentynyt.

15–17 p.
Kiitettävässä vastauksessa on huomioitu, että syömiseen ja ruokapuheeseen liittyy monenlaisia motiiveja ja tunteita ja että syömisen säätely ei liity vain ravinnontarpeeseen. Vastauksessa syömistä ja ruokapuhetta tarkastellaan myös osana yhteiskuntaa ja kulttuuria. Psykologista tietoa on perusteltu vakuuttavasti ja vastaus on kiitettävästi jäsennelty.

Hyvässä vastauksessa määritellään, mitä nukkuminen on, miten aivojen tila muuttuu unen aikana ja mitä hyötyä nukkumisesta on ihmiselle. Vastaajan on tärkeää huomioida tehtävän molemmat osat: aivotoiminta sekä hyödyt.

Nukkuminen on aivojen ja koko kehon lepotila. Vuorokausirytmi ja valveilla kertyvä väsymys vaikuttavat nukkumisen ajankohtaan ja pituuteen. Unen tarpeessa on myös yksilöllisiä ja ikään liittyviä eroja. Aivorunko, ja erityisesti aivoverkosto, säätelevät ihmisen vireystilaa ja ovat tärkeä osa nukkumisen tilan ylläpitoa. Myös parasympaattinen hermosto on nukkumisen aikana aktiivinen.

Nukkuessaan ihminen ei tietoisesti havaitse ympäristöään. Aistielinten tuottama tieto ei siten kulje unen aikana aivoihin kuten valveilla eivätkä aivojen signaalit lihaksille kulje kuten valveilla.

Aivot käyvät yöunen aikana läpi 4–6 unisykliä, jossa kevyen, syvän ja vilkeunen vaiheet vuorottelevat. Kevyen ja syvän unen vaiheissa aivojen sähköinen toiminta hidastuu ja keho on rentoutuneessa tilassa. Kevyttä ja syvää unta kutsutaan yhdessä non-REM-univaiheiksi. Syvää unta kutsutaan myös hidasaaltouneksi, joka on univaiheista eniten vireystilaa palauttavaa. Vilkeunen eli REM-unen aikana aivojen sähköinen aktiivisuus kasvaa ja niiden toiminta muistuttaa valvetilaa. REM-univaiheessa nähdään usein myös unia – uusi tutkimus osoittaa kuitenkin, että niitä nähdään myös non-REM-tilassa. Unennäköä voidaan vastauksessa käsitellä osana nukkumisen hyötyjä.

Tutkimus ei ole tuottanut selvää selitystä sille, miksi ihmisten täytyy nukkua, mutta on olemassa paljon tutkimustietoa nukkumisen ja vastaavasti univajeen vaikutuksista. Riittävä määrä unta on tarpeen vireystilan ja tarkkaavaisuuden ylläpitämiseksi. Hyvin nukkuneena ihmisen kognitiivinen suorituskyky on parhaimmillaan, kun taas univajeen aikana tarkkaavaisuus, reaktionopeus ja ongelmanratkaisukyky heikkenevät. Tämä lisää erilaisissa kognitiivisissa tehtävissä tapahtuvien virheiden määrää ja on erityisen vaarallista liikenteessä.

Nukkumisen yksi tehtävä on oppimisen tukeminen sekä muistin järjestely ja ylläpito. Riittävä määrä unta opiskelun jälkeen on tarpeen, jotta opiskelluista asioista syntyy pitkäaikaisia muistoja, ja vastaavasti liian vähäinen nukkuminen hidastaa oppimista. Lapsilla nukkuminen on tärkeää myös fyysisen kehityksen kannalta, ja aikuisillakin riittävä määrä lepoa auttaa kehittymään esimerkiksi urheilussa.

Nukkuminen on tarpeellista myös fyysiselle ja psyykkiselle terveydelle. Nukkumisen aikana aivoista poistuu kuona-aineita, tarpeettomia hermoyhteyksiä puretaan ja tarpeellisia yhteyksiä vahvistetaan. Pitkäaikainen univaje lisääkin muistiongelmien kehittymisen riskiä. Uniongelmat ovat usein myös yhteydessä mielialahäiriöihin, kuten masennukseen. Riittävä unen määrä edistää immuunipuolustuksen ja koko kehon aineenvaihdunnan toimintaa.

Huomio opetussuunnitelmien eroista:

Uudessa opetussuunnitelmassa (LOPS 2019) mainitaan unen lisäksi vuorokausirytmi. Vuorokausirytmiä ylläpitää aivoissa suprakiasmaattinen tumake. Sen tahdistumiseen ympäristön kanssa vaikuttavat melatoniinihormoni sekä ulkoiset ärsykkeet, kuten valon näkeminen. Tässä tehtävässä vuorokausirytmin aivoperustan kuvaaminen ei ole tarpeellista, mutta sen mainitseminen luontevana osana kuvausta aivojen toiminnasta nukkumisen aikana on ansio.

9–11 p.
Vastauksessa kuvataan nukkumisen aikainen aivojen toiminta pääosin oikein ja annetaan esimerkkejä nukkumisen vaikutuksesta tiedonkäsittelyyn ja hyvinvointiin. Psykologista käsitteistöä hyödynnetään joitakin puutteita lukuun ottamatta hyvin. Vastaus on jäsentynyt, ja tehtävän molemmat kysymykset huomioidaan.

15–17 p.
Vastauksessa kuvataan nukkumisen aikainen aivojen toiminta sekä nukkumisen vaikutus tiedonkäsittelyyn ja hyvinvointiin monipuolisesti ja oikein. Psykologisen tiedon hallinta on erinomaista, ja vastaus on hyvin jäsennelty. Tehtävän molemmat osat on huomioitu, ja vastaus muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Tulosten tiivistys:
Tutkimuksen keskeinen tulos oli, että oppilaan tunnollisuus on positiivisessa yhteydessä opettajan antamiin todistusarvosanoihin sekä äidinkielessä että matematiikassa – mitä tunnollisempi oppilas, sitä paremmat arvosanat. Yhteys oli kuitenkin varsin heikko. Tunnollisuus ei ollut positiivisessa yhteydessä suoriutumiseen kansallisessa osaamistestissä, päinvastoin yhteys oli negatiivinen, mutta hyvin heikko. Avoimuus oli positiivisessa yhteydessä sekä äidinkielen arvosanaan että suoriutumiseen kansallisessa osaamiskokeessa. Avoimuus ei juurikaan ollut yhteydessä matematiikan todistusarvosanaan tai suoriutumiseen kansallisessa osaamistestissä.

Merkityksen arviointi:
Oppilaan tunnollisuus vaikutti selvästi positiivisesti opettajan antamaan todistusarvosanaan. Opettajalle voi syntyä myönteinen skeema oppilaasta, joka esimerkiksi tekee läksyt tunnollisesti, ja tämän takia hän voi myös arvioida osaamistason korkeammaksi kuin se todellisuudessa on. Koska kyseessä on kohtuullisen pysyvä persoonallisuuden piirre, voidaan ajatella, että tästä piirteestä on paljon hyötyä oppilaalle koulussa – jos tulee arvioiduksi useammin positiivisesti, se voi vaikuttaa myönteisesti minäpystyvyyden käsitykseen ja minäkuvaan, jotka puolestaan ylläpitävät hyvää opiskelumotivaatiota. Toisaalta tunnolliselle oppilaalle voi myös syntyä vääristynyt kuva omasta osaamistasostaan, mikä voi vaikuttaa negatiivisesti myöhemmin opinnoissa.

Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että opiskelijan suorituksen arvioiminen voi olla luotettavampaa silloin kun arvostelija ei tunne opiskelijaa henkilökohtaisesti. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko reilua, että kilpailu jatko-opiskelupaikoista (esim. lukiopaikoista) perustuu yhdeksännen luokan todistusarvosanaan. Voiko käydä niin, että tällaisissa valinnoissa tunnollisilla oppilailla on paremmat mahdollisuudet tulla valituksi haluamaansa lukioon, jos kilpailu on kovaa?

Avoimuus oli yhteydessä parempaan äidinkielen suoriutumiseen sekä opettajan arviossa että kansallisessa osaamiskokeessa. Tästä voidaan päätellä, että avoimuus, esimerkiksi siihen kuuluva mielikuvituksen rikas käyttö, voi auttaa oppilasta erilaisissa äidinkielen tehtävissä. Persoonallisuuden piirre ei kuitenkaan vääristä opettajan arviota oppilaasta, koska vaikutus oli positiivinen myös kansallisessa osaamiskokeessa.

Lisäksi vastauksessa voidaan pohtia, miten erilaiset persoonallisuuden piirteet vaikuttavat yksilön ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen ja miten koulujen oppimisympäristöissä ja opetuksessa huomioitaisiin paremmin oppilaiden erilaiset persoonallisuuden piirteet. Vaikka tutkimuksessa löydetyt korrelaatiot eivät olleet suuria, ne olivat sattumalöydöksiä systemaattisempia eli tilastollisesti merkitseviä. Hyvässä vastauksessa voidaan merkityksen pohdintaan yhdistää myös arviointia tutkimuksen luotettavuudesta ja pätevyydestä. Kyseessä oli iso ja edustava joukko oppilaita, joten yleistettävyys perusjoukkoon, kaikkiin saksalaisiin 9.-luokkalaisiin, oli hyvä. Oppilaan persoonallisuuden arvio sen sijaan perustui itsearvioon ja suppeaan kyselyyn. Sen luotettavuudesta tai pätevyydestä ei ole takeita. Monet ovat saattaneet vastata kysymyksiin sosiaalisesti suotavalla tavalla, vaikkapa miellyttääkseen opettajaa tai kansallisen kokeen arvioijia, koska kyseessä oli kouluun liittyvä kysely.

9–11 p.
Tehtävän molempiin osiin vastataan hyvin. Tulos on selitetty pääsääntöisesti oikein. Tutkimuksen tuloksia ja niiden merkitystä pohditaan jonkin verran ja ne yhdistetään sopiviin psykologisiin käsitteisiin tai tietoon. Vastaukseen sisältyy jonkin verran tutkimuksen arviointia oppimispolun näkökulmasta.

15–17 p.
Tutkimuksen tulos on tiivistetty täysin oikein. Kiitettävässä vastauksessa siirrytään arvioivaan otteeseen sujuvasti ja tuloksista on selvästi löydetty persoonallisuuspiirteiden välinen ero ja sen merkitykset. Vastauksessa käytetty psykologinen käsitteistö on osuvaa. Vastauksessa pohditaan oivaltavasti tutkimuksen mahdollisia rajoituksia.

Kysymyksen ensimmäiseen osaan vastaamisessa voi hyödyntää yleisiä teorioita lapsen turvallisesta ja hyvästä kasvuympäristöstä. Kurittamista voi peilata vastakohtana vuorovaikutustapahtumille, joissa vanhempi toimii sensitiivisesti, lapsen tarpeet ja kehitystason huomioon ottaen. Sensitiivinen vanhemmuus auttaa lasta tunteiden säätelyn kehityksessä ja antaa lapselle mahdollisuuden harjoitella omien tunteiden säätelyä turvallisesti. Sensitiivinen vanhempi ymmärtää lapsen tunteita ja eläytyy niihin ja tarjoaa siten lapselle oikein kohdennettua tukea tunteen säätelyssä.

Sensitiivinen vanhemmuus ennustaa turvallista kiintymyssuhdetta. Jos vanhemman toiminta on arvaamatonta tai pelottavaa, on suuri todennäköisyys, että lapsi kehittää ristiriitaisen tai välttelevän kiintymyssuhteen. Vakavasti väkivaltaisessa tai puutteellisessa ympäristössä kiintymyssuhde voi olla myös järjestäytymätön, jolloin lapsella ei ole selvää toimintamallia sille, miten hän tukeutuu vanhempiin stressaavissa tilanteissa. Välttelevässä kiintymyssuhteessa lapsi oppii piilottamaan omat tarpeensa ja välttämään tukeutumista vanhempaan. Mitä turvattomampi lapsen kiintymyssuhde on, sitä vähemmän hän saa vanhemmilta apua omien tunteiden säätelyssä. Olonsa turvattomaksi kokevan lapsen voi myös olla hankalampi keskittyä leikkiin. Kurittaminen jättää lapsen emotionaalisesti yksin. Lapsi voi kokea korostunutta syyllisyyttä ja häpeää itsestään. Kurittaminen vaikuttaa perustavalla ja negatiivisella tavalla lapsen kehittyvään minäkokemukseen. Pelon ilmapiirissä kasvaminen voi olla kroonisen stressin tai ahdistuksen lähde lapselle. Vastaukseen voi siis yhdistää myös stressifysiologiaa.

Kysymyksen toinen osa haastaa pohtimaan asiaa kurittavan vanhemman näkökulmasta. Kurittamisen ylisukupolvisia mekanismeja voi olla useita. Lapsuudessa kuritusta kokeneen vanhemman käsitys kurituksesta voi olla vääristynyt. Hän voi tehdä virheellisen johtopäätöksen siitä, että koska hän on esimerkiksi menestynyt elämässään, kurituksesta ei ole hänelle ollut haittaa. Hänellä saattaa olla omaan kokemusmaailmaansa perustuva skeema, jonka mukaan hyvään vanhemmuuteen sisältyy tarvittaessa voimakeinoja, joilla ohjaillaan lapsen käyttäytymistä. Samalla tavalla kuin hänen vanhempiensa on ollut vaikea eläytyä hänen tunteisiinsa, hänen on ehkä vanhempana vaikea eläytyä omien lastensa negatiivisiin tunteisiin ja ymmärtää esimerkiksi lapsen kiukkua tai väsymystä. Lapsen suuttumus tai paha olo voi herättää vanhemmassa suuttumusta. Oman suuttumuksen hallinta on kurittavalle vanhemmalle usein vaikeaa. Vanhemmat voivat kokea myös avuttomuutta lastensa tunteiden käsittelyn suhteen ja turvautua voimakeinoihin, vaikka ymmärtävät tekevänsä väärin.

Kysymys haastaa pohtimaan empatian kehitystä. Jos lapsen tunteita ja tarpeita ei ymmärretä, voiko lapsen oma empatian kehitys häiriintyä niin, että vahinko kiertää seuraavillekin sukupolville? Lapsi on usein lojaali vanhemmalleen niissäkin tapauksissa, joissa lasta kohdellaan väärin. Negatiivisen kehän rikkominen vaatii tietoisen ymmärryksen siitä, että minua on lapsena kohdeltu väärin ja väkivaltaisesti ja että itse vanhempana omien lasteni kanssa en halua enää toistaa samaa käyttäytymiskaavaa. Siksi lasten kurittamisesta puhuminen ja sen kriminalisoiminen on tärkeää.

13−16 p.
Vastaukseen sisältyy pääosin mielekästä psykologista tietoa ja käsitteistöä lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta. Tiedon hallinta on hyvää, mutta osittain rajoittunutta. Vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen, mutta osa tekstistä jää irralliseksi. Psykologista tietoa sovelletaan, kehitellään ja arvioidaan hyvin. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22−25 p.
Vastaukseen sisältyy monipuolista psykologista tietoa ja käsitteistöä lapsen kehityksestä ja vanhemmuudesta. Tiedon hallinta on kiitettävää, ja vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen. Psykologista tietoa sovelletaan, kehitellään ja arvioidaan kiitettävästi. Perustelut ovat selkeitä ja vakuuttavia.

Hyvä vastaus sidotaan selkeästi nuoruusvaiheeseen, vaikka osa yksilön resilienssiä lisäävistä tekijöistä on moniin eri ikävaiheisiin sopivia. Resilienssin ajatellaan näkyvän tilanteissa, joissa yksilön totutut toimintamallit ja ajatukset eivät toimi samalla tavalla kuin aiemmin. Resilienssin vuoksi yksilö palautuu kuormittavista ja stressaavista tilanteista nopeammin toimintakykyiseksi. Hyvässä vastauksessa kehitellään oivaltavasti nuoruusvaiheeseen liittyviä vahvuuksia sekä joustavuutta lisääviä tekijöitä.

Nuoruusvaiheeseen liittyvä erityispiirre, joka voi lisätä resilienssiä, voi olla esimerkiksi nuoren aivojen kehityksen keskeneräisyys: nuoruuteen usein liittyvä harhakäsitys omasta haavoittamattomuudesta ja halukkuus ottaa riskejä saattaa ylläpitää keskimääräistä normaalimpaa elämää. Esimerkiksi kavereita nähdään rajoituksista huolimatta. Haavoittumattomuuden harha voi suojata nuorta myös peloilta ja ahdistukselta. Samalla nuoren ajattelu muuttuu lapsuusvuosia moniulotteisemmaksi, mikä voi edistää joustavuutta. Nuorella on myös todennäköisesti enemmän joustavaa älykkyyttä kuin esimerkiksi ikääntyneillä, ja nuoret ovat kykeneväisiä helpommin analysoimaan ja ratkaisemaan uudentyyppisiä ongelmatilanteita sekä sopeutumaan muutoksiin maailmassa.

Nuoruudessa on tyypillistä iltaan painottuva vuorokausirytmi. Etäkoulun aikaiset ajansäästöt koulumatkoissa saattavat auttaa toisia nuoria olemaan virkeämpiä oppitunneilla. Nuoruusvaiheessa ystävät ovat myös erityisen tärkeitä. Ikävaiheelle tyypillinen vahva tarve olla yhteydessä kavereihin saattaa toimia suojaavana tekijänä.

Vastauksessa voidaan nostaa esiin myös yleisiä resilienssiin liitettyjä tekijöitä (kuten toiveikkuus ja optimismi), sopeutuvuutta tukevia temperamentin tai persoonallisuuden piirteitä taikka vähäistä fysiologista stressireagoivuutta. Lisäksi vastauksessa voidaan mainita muita ympäristön voimavaroja lisääviä tekijöitä, kuten perheen antama tuki ja perheen toimeentulo pandemian aikana.

Vastauksessa on hyvä huomioida myös, että nuorten tilanteet olivat keskenään erilaisia jo ennen pandemian alkamista eikä pandemia asettanut heitä keskenään samanlaiseen asemaan. Esimerkiksi jos nuoren sosiaalinen verkosto säilyy, vaikka hän ei käy koulussa paikan päällä, on tilanne erilainen kuin jos pääasiallinen sosiaalinen verkosto on perustunut tapaamisiin koulussa.

13−16 p.
Vastaukseen sisältyy pääosin mielekästä nuoreen ja nuoruusikään liittyvää psykologista tietoa ja käsitteistöä niistä tekijöistä, jotka ovat saattaneet lisätä resilienssiä koronapandemian aikana. Tiedon hallinta on hyvää, mutta osittain rajoittunutta. Vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen, mutta osa tekstistä jää irralliseksi. Psykologista tietoa sovelletaan, kehitellään ja arvioidaan hyvin. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22−25 p.
Vastauksessa käsitellään monipuolisesti nuorta ja nuoruusikää koskevaa psykologista käsitteistöä ja tietoa niistä tekijöistä, jotka liittyvät parempaan selviämiseen pandemian aikana. Tiedon hallinta on kiitettävää, ja vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen. Psykologista tietoa sovelletaan, kehitellään ja arvioidaan kiitettävästi. Perustelut ovat selkeitä ja vakuuttavia.

Hyvässä vastauksessa muistojen merkitystä on käsitelty monipuolisesti hyödyntäen tietoa psykologian eri osa-alueilta. Muistojen merkitys on muutakin kuin muistin toimintaa, ja ansiokkaassa vastauksessa ei keskitytä pelkästään muistijärjestelmien kuvaamiseen. Tehtävään voi vastata kiitettävästi käsittelemättä seikkaperäisesti muistin rakennetta sekä neuraalista taustaa ja vastaavasti hyvässä vastauksessa muistoja käsitellään laajemmin kuin vain muistijärjestelmien kuvailun kautta.

Muistojen syntymisen ja mieleen palauttamisen kannalta tärkeitä ovat työmuisti ja säilömuisti. Ihmiselle ei synny muistoja asioista, joihin hän ei ole kiinnittänyt huomiota ja joita hän ei ole käsitellyt työmuistissaan. Työmuistissa tieto säilyy vain lyhyen ajan, ja muistojen syntyessä tieto siirtyy säilömuistiin. Muistoja säilytetään säilömuistissa, jolloin ne ovat tiedostamattomia, ja sieltä ne haetaan mieleen palauttamisen yhteydessä työmuistiin, jolloin niistä tullaan taas tietoisiksi. Säilömuisti jaetaan taitomuistiin ja sisältömuistiin. Muistoilla viitataan yleensä sisältömuistiin eli tietomuistiin ja episodiseen muistiin eli elämäkertamuistiin.

Sisältömuistissa muistiaineksen ajatellaan olevan osa laajempia verkostoja eli sisäisiä malleja. Kokemusten, tietojen ja muistojen karttuessa ihminen ymmärtää ja tallentaa uutta materiaalia pääosin jo olemassa oleviin sisäisiin malleihinsa. Sisäiset mallit eivät ole havaintojen ja kokemusten suoraa tallentamista vaan näiden mallien aktiivista rikastamista. Ulrich Neisserin havaintokehämalli kuvaa, miten sisäinen malli ohjaa ympäristön havainnointia ja ympäristön tapahtumat valikoivat havaintojen kohteita sekä miten tämä kokemus vahvistaa ja muokkaa sisäisiä malleja. Ihmisten sisäiset mallit ovat siis yksilöllisiä, ja koska ne ohjaavat havainnointia, havainnoissa ja niistä muodostuvissa kokemuksissa ja muistoissa on yksilöllisiä eroja. Eri ihmiset muistavat samat kokemukset eri tavalla, koska heidän sisäiset mallinsa ohjaavat heidän huomionsa eri asioihin.

Sisäisiin malleihin liittyy myös monenlaisia tunteita ja erilaisia tiedostamattomia tekijöitä. Koska muistot ovat osa sisäisten mallien verkostoa, yksi muisto aktivoi toisen muiston ja tämä muistojen ja kokemusten verkko muodostaa merkittävän perustan sille, miten ihminen havainnoi, kokee ja muistaa asioita.

Mieleen palauttaminen eli muistaminen on muistiaineksen tuomista säilömuistista tietoiseen työmuistiin. Se on rekonstruktiivista, eli mieleen palautettaessa tiedot ja muistot rakentuvat uudelleen (esim. täydentyvät tai muuttuvat). Tämä vuoksi elämänkaaren aikana ihmisen tiedot ja muistot muuttuvat ja hän saattaa tulkita kokemuksiaan uudella tavalla. Erityisesti episodiset muistot voivatkin olla melko epäluotettavia.

Biologisesta näkökulmasta ihmisellä on muisti ja hän muodostaa muistoja, jotta hän voi oppia kokemuksistaan. Muistojen evolutiivinen merkitys ei ole muistaa tarkasti menneisyyttä vaan oppia kokemuksista ja pystyä tulevaisuudessa välttämään negatiivisia asioita ja saavuttamaan positiivisia asioita. Muistot auttavat toimimaan maailmassa ja ennakoimaan sitä, mitä tulevaisuudessa saattaa tapahtua.

Lapsella muistin rakenteet, vaativat kognitiiviset toiminnot ja sisäiset mallit ovat vasta kehittymässä. Vähitellen vauva alkaa kuitenkin hahmottaa tuttuja asioita ja tapoja. Hän saa kokemuksia hoivasta (eli kiintymyssuhteita) ja ilmapiiristä. Iän karttuessa kokemukset lisääntyvät ja vähitellen syntyy ensimmäisiä tietoisia muistikuvia. Lapsuuden muistot ovat harvoin tarkkoja muistikuvia. Vaikka lapsuuden muistoja on usein vaikeaa palauttaa tietoisesti mieleen, ne vaikuttavat ja näkyvät esimerkiksi ihmisen ajattelu- ja toimintatavoissa sekä siinä, miten hän tulkitsee asioita ja miten hän suhtautuu niihin. Varhaiset kiintymyssuhteeseen liittyvät kokemukset vaikuttavat merkittävästi myöhempiin ihmissuhteisin. Lapsuudessa rakentuneiden sisäisten mallien, esimerkiksi minäkäsityksen ja kokemusten, pohjalta rakentuu nuoruudessa identiteetti.

Muistot ovat tärkeä osa identiteettiä ja minäkuvaa. Ihmisillä on taipumus kertoa itsestään ja elämästään itselleen tarinaa, jonka osana on heille merkitykselliset muistot. Esimerkiksi McAdams on jäsentänyt persoonallisuutta kolmikerroksisen mallin avulla, jonka kolmas taso muodostuu elämäntarinasta, joka antaa elämälle jatkuvuuden ja merkityksellisyyden tunteen. Narratiivisessa lähestymistavassa elämä ja siitä kertova tarina kehittyvät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Elämäntarina muuttuu vuosien kuluessa, ja se myös vaikuttaa elämänkulkuun. Elämäntarinassa keskeistä on se, mitä ja minkälaisia muistoja siihen valitaan mukaan ja mitä ei – kertooko ja muistaako ihminen omaa tarinaansa esimerkiksi sankarina vai uhrina. Muistot ja niistä tehtävät tulkinnat ovatkin tärkeä osa mielenterveyttä.

Psykoterapiassa muistojen käsittely on tärkeässä osassa. Psykodynaamisessa persoonallisuusteoriassa ajatellaan, että suurin osa ihmisen mielestä on täysin tiedostamatonta, mutta nämä tiedostamattomat muistot vaikuttavat toimintaamme. Psykodynaamisessa terapiassa pyritään selvittämään näitä tiedostamattomia muistoja ja kokemuksia. Ihmisen elämää, kokemuksia ja muistoja ei voi pyyhkiä pois, mutta esimerkiksi psykoterapiassa voidaan yrittää muuttaa niitä toimintatapoja, joita muistot aktivoivat, ja miettiä erilaisia tapoja suhtautua muistoihin. Myös muissa psykoterapiasuuntauksissa käsitellään usein muistoja ja niiden merkityksiä. Esimerkiksi kognitiivisessa terapiassa voidaan pyrkiä vaimentamaan hankalaa tai traumaattista muistoa, jonka jatkuva mieleen palautuminen tuottaa ihmiselle kärsimystä.

Muistojen merkitystä voi pohtia myös muistisairauksien ja muistin toiminnan häiriöiden kautta. Etenevissä muistisairauksissa potilas unohtaa vähitellen kaikki muistonsa ja samalla hänen identiteettinsä ja persoonallisuutensa muuttuu. Muistin toiminnan häiriöissä potilas voi menettää kyvyn palauttaa mieleen vanhoja muistoja, mutta hänelle voi syntyä uusia muistoja (retrogradinen amnesia), tai potilas voi muistaa vanhat muistot, mutta hänelle ei synny uusia (anterogradinen amnesia). Tällaiset muistin häiriöt tekevät potilaan arjesta vaikeaa ja korostavat muistin merkitystä minäkuvan osana ja tapahtumien ennakoinnin työkaluna.

13–16 p.
Vastaukseen sisältyy pääosin mielekästä tietoa muistojen merkityksestä ihmiselle, eikä vastaus keskity pelkästään muistijärjestelmän toiminnan kuvaamiseen. Tiedon hallinta on hyvää. Vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen, perusteluja on useissa kohdin, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22–25 p.
Kiitettävässä vastauksessa on monipuolista psykologista tietoa muistojen merkityksestä ihmiselle. Vastaus sisältää monia psykologian eri osa-alueisiin tukeutuvia näkökulmia. Psykologisen tiedon soveltaminen ja kehittely on johdonmukaista, ja tietoa sovelletaan, kehitellään ja arvioidaan kiitettävästi.