Hyvän vastauksen piirteet: FI – Psykologia

Jokainen osatehtävä arvioidaan erikseen asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä.

0 p. Vastauksessa ei ole oikeaa tietoa.

1 p. Vastaus on hyvin niukka, tai suurin osa vastauksesta on virheellistä tietoa.

3 p. Vastauksessa kuvataan tunteiden säätelyn ilmiö oikein, mutta vastaus sisältää pieniä virheitä tai puutteita.

5 p. Vastauksessa kuvataan tunteiden säätelyn ilmiö selkeästi ja virheettömästi.

Ansiokkaassa vastauksessa määritellään tavoiteorientaatio yleisellä tasolla ja kuvataan tarkemmin jotkin kolme tavoiteorientaatiota. Erilaisista tavoiteorientaatioista kokelaille tuttuja ovat ainakin oppimis-, saavutus-, riippuvuus- ja välttämisorientaatio. Useamman kuin kolmen esimerkin antaminen ei ole ansio.

Opiskelun idealistinen tavoite on sisäistää opetettava asia, mutta todellisuudessa opiskelijoilla on monenlaisia tavoitteita ja motiiveja, jotka ohjaavat heidän tapaansa opiskella. Kaikki näistä tavoitteista eivät liity opetettavan asian oppimiseen, vaan ne voivat liittyä esimerkiksi ulkoisiin palkintoihin, sosiaalisiin suhteisiin tai omien tunteiden käsittelyyn. Tavoiteorientaatiot ovat kuvauksia siitä, millaiset asiat motivoivat opiskelijaa. Opiskelijalla ei välttämättä ole selkeästi vain yhtä tavoiteorientaatiota, vaan hänen opiskelunsa taustalla voi yhtä aikaa vaikuttaa useita tavoiteorientaatiota ja ne voivat myös vaihdella oppiaineittain ja muuttua ajan kuluessa. Vastaukselle on ansio kuvailla tavoiteorientaatioihin liittyen myös erilaisia opiskelustrategioita, pystyvyysuskomuksia sekä motivaatioon liittyviä teorioita.

Oppimisorientoitunut opiskelija on aidosti kiinnostunut opiskeltavasta asiasta ja haluaa ymmärtää sitä. Tähän orientaatioon liittyy sisäinen motivaatio opiskelua kohtaan, eivätkä ulkoiset motivaatiotekijät, kuten arvosanat tai muiden mielipiteet, ole oppimisorientoituneelle opiskelijalle erityisen tärkeitä. Oppimisorientaatio johtaa usein hyviin oppimistuloksiin.

Saavutusorientoitunut opiskelija haluaa menestyä opinnoissaan eli saada hyviä arvosanoja ja edistyä opintopolullaan. Usein saavutusorientaatioon liittyy myös kilpailunhalua ja opiskelijalle on tärkeää saada parempia arvosanoja kuin muut. Saavutusorientaatio perustuu ulkoiseen motivaatioon. Se johtaa usein menestykseen opinnoissa, mutta siihen voi myös liittyä runsaasti stressiä.

Toinen ulkoisesti motivoitunut tavoiteorientaatio on riippuvuusorientaatio. Näin orientoituneelle opiskelijalle tärkeä motivaation lähde ovat muiden ihmisten mielipiteet ja kannustus hänen opintoihinsa liittyen. Opiskelija pyrkii toimimaan siten, että tulee hyväksytyksi ryhmään ja miellyttää hänelle tärkeitä ihmisiä.

Erityisesti silloin, kun opiskelijalla on vaikeuksia menestyä tai sopeutua opiskeluun, voi opiskelu alkaa herättämään runsaasti negatiivisia tunteita. Tällaisessa tilanteessa opiskelijalle voi kehittyä välttämisorientaatio, jolloin hän pyrkii hallitsemaan opintojen aiheuttamia negatiivisia tunteita välttelemällä opiskelua, prokrastinoimalla ja suhtautumalla opintoihin kielteisesti.

Myös seuraavat esimerkit tavoiteorientaatioista ovat hyväksyttäviä vastauksia:

Suoritusorientaatio – saavutusorientaation muoto, jossa korostuu tarve menestyä paremmin kuin muut opiskelijat.

Suoritus-lähestymisorientaatio – halu menestyä selitetään lähestymismotivaation termeillä.

Suoritus-välttämisorientaatio – halu välttää epäonnistumiset kuvataan välttämismotivaation termeillä.

9–11 p.
Vastauksessa kuvataan tavoiteorientaatio yleisellä tasolla ja esitetään kolme esimerkkiä erilaisista tavoiteorientaatioista. Psykologisen tiedon hallinta on joitakin puutteita lukuun ottamatta hyvää, ja vastaus on jäsentynyt.

15–17 p.
Vastauksessa kuvataan tavoiteorientaation käsite ja kolme esimerkkiä erilaisista tavoiteorientaatioista monipuolisesti. Psykologisen tiedon hallinta on erinomaista, vastaus on jäsentynyt ja muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Jokainen osatehtävä arvioidaan erikseen asteikolla 0, 1, 3 tai 5 pistettä.

0 p. Vastauksessa ei ole oikeaa tietoa.

1 p. Vastaus on hyvin niukka, tai suurin osa vastauksesta on virheellistä tietoa.

3 p. Vastauksessa on tunnistettu tutkimussuunnitelman virhe oikein ja sen korjaamiseksi esitetään ehdotus, mutta vastaus sisältää pieniä virheitä tai puutteita.

5 p. Vastauksessa on tunnistettu tutkimussuunnitelman virhe oikein ja sen korjaamiseksi esitetään ehdotus. Vastaus on selkeä ja virheetön.

Hyvässä vastauksessa selitetään selkeästi, mistä kaksoisprosessointiteoriassa on kysymys, ja esitellään yksi kognitiivinen vinouma tai heuristiikka. Vastauksessa on ansio, jos kokelas osaa tuoda esiin teorian yhteyden kognitiivisiin vinoumiin ja heuristiikkoihin eli kertoo niiden olevan nopeaan ajatteluun perustuvan päätöksenteon piirteitä. Ei ole virhe käyttää nopean ja hitaan ajattelun sijaan tai sen kanssa termejä tyypin 1 ja 2 tai systeemin 1 ja 2 tiedonkäsittely, kunhan kokelas käyttää termejä oikein. Useamman kuin yhden heuristiikan tai vinouman esittely ei ole lisäansio.

Kaksoisprosessointiteorian mukaan ihmisen tiedonkäsittely voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: nopeaan ajatteluun, jolla tarkoitetaan nopeaa, automaattista, tiedostamatonta ja vaivatonta tiedonkäsittelyä, sekä hitaaseen kognitioon, jolla tarkoitetaan hidasta, tietoista ja keskittymistä vaativaa tiedonkäsittelyä. Nopeaa ajattelua kutsutaan myös tyypin 1 tai systeemin 1 tiedonkäsittelyksi ja hidasta ajattelua tyypin 2 tai systeemin 2 tiedonkäsittelyksi.

Nopeaa ajattelua ovat esimerkiksi havaintojen tekeminen selkeissä tilanteissa, emotionaaliset reaktiot asioihin tai automatisoituneen taidon käyttäminen, kuten tutun kielen lukeminen. Nämä asiat tapahtuvat automaattisesti, ilman että ihmisen tarvitsee tietoisesti keskittyä niihin. Itse asiassa nopean ajattelun tiedonkäsittelyä ei voi tietoisesti edes estää: kun ihminen näkee sanan, jonka hän osaa lukea, hän ei voi päättää, että ei ymmärtäisi sanan merkitystä, vaan se prosessoidaan tahdosta riippumatta.

Hidasta ajattelua on tiedonkäsittely, johon täytyy tietoisesti keskittyä ja joka vaatii vaivannäköä. Esimerkiksi matemaattisen ongelman ratkaiseminen, uuden asian opettelu tai vaikeaselkoisen aistihavainnon prosessointi, kuten ruohikkoon pudonneen sormuksen etsiminen, vaativat hidasta ajattelua. Hidas ajattelu vaatii tarkkaavaisuutta, sen kanssa ei ole helppo tehdä yhtä aikaa muita asioita, ja se myös väsyttää ihmistä.

Sama tehtävä voi aluksi vaatia ihmiseltä hidasta ajattelua, mutta kun hän oppii tehtävässä taitavaksi, muuttuu siihen vaadittava tiedonkäsittely automaattiseksi ja siten nopeaksi ajatteluksi. Esimerkiksi lukemaan opettelu vaatii hidasta ajattelua, mutta kokeneelle lukijalle lukeminen on osa nopeaa ajattelua.

Hitaan ja nopean ajattelun erottelu ei aina ole yksiselitteistä, eivätkä kaikki tutkijat olekaan yhtä mieltä kaksoisprosessointiteorian hyödyllisyydestä psykologiassa. Teoria on kuitenkin tullut laajasti tunnetuksi Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin kirjoitettua aiheesta suurta suosiota saavuttaneen kirjan.

Nopea ja hidas ajattelu ovat oleellisia käsitteitä, kun tutkitaan päätöksentekoa. Jos ihminen haluaa tehdä mahdollisimman loogisen ja huolellisen päätöksen monimutkaisessa tilanteessa, hänen täytyy käyttää päätöksentekoon hidasta ajattelua. Ihmiset eivät kuitenkaan arjessa käytä hidasta ajattelua päätöksenteossaan usein vaan turvautuvat vähemmän vaivalloiseen nopeaan ajatteluun. Nopeaan ajatteluun perustuvassa päätöksenteossa käytetään loogisen päättelyn sijasta nopeita ja yksinkertaisia päättelysääntöjä, heuristiikkoja, ja siihen kuuluu myös kognitiivisia vinoumia eli logiikan näkökulmasta päättelyvirheitä. Nopeaan ajatteluun perustuva päätöksenteko on usein arjessa tarpeeksi hyvää, mutta monimutkaisissa tilanteissa se tapaa johtaa hidasta päätöksentekoa huonompiin lopputuloksiin.

Seuraavassa on lueteltu ihmiselle tyypillisiä heuristiikkoja ja kognitiivisia vinoumia. Yksi esimerkki näistä riittää.

Saavutettavuusheuristiikka – Kun ihminen joutuu arvioimaan jonkin asian todennäköisyyttä, hän tekee arvion sen perusteella, kuinka helposti hänelle tulee mieleen esimerkkejä tilanteista, joissa asia on tapahtunut. Esimerkiksi jos mediassa on juuri näyttävästi uutisoitu lento-onnettomuudesta, ihmiset saattavat saavutettavuusheuristiikan vuoksi yliarvioida lento-onnettomuuksien yleisyyttä.

Edustavuusheuristiikka – Tämä heuristiikka perustuu stereotyyppiseen ajatteluun: kun ihmisten tulisi arvioida, onko jollakin asialla tietty ominaisuus, he tekevät arvionsa sen perusteella, kuinka hyvin kyseinen ominaisuus sopisi asiaan heidän stereotyyppisen mielikuvansa perusteella sen sijaan, että he käyttäisivät arviossaan loogista ajattelua. Esimerkiksi jos henkilöltä kysytään, kumpi on todennäköisempää: se, että suomalainen Matti on insinööri vai että hän on ujo insinööri, monet valitsevat loogisesti väärän vastauksen ”ujo insinööri”, koska tämä sopii stereotypiaan suomalaisista vaikka loogisesti kaksi ominaisuutta on aina epätodennäköisempää kuin yksi ominaisuus.

Ankkurointi – Kun henkilön tulee arvioida lukumäärää, hänen arvioonsa voi vaikuttaa ankkurointi, joka tarkoittaa aikaisemmin nähdyn lukumäärän vaikutusta henkilön arvioon. Esimerkiksi jos henkilön tulee arvioida teen kilohintaa, hän todennäköisesti arvioi sen korkeammaksi, jos hänelle on sanottu etukäteen kilohinnan voivan olla jopa satoja euroja, kuin jos hänelle on sanottu, että kilohinta voi halvimmillaan olla vain kymmeniä euroja.

Tappioiden välttely – Tappioiden välttämisen vinouma saa ihmiset arvioimaan menetyksien arvon suuremmaksi kuin saavutusten. Esimerkiksi jos henkilö omistaa jo esineen ja hänen tulee arvioida, millä hinnalla hän olisi valmis luopumaan siitä, hän todennäköisesti esittää korkeamman hinnan kuin minkä hän olisi valmis maksamaan samasta esineestä, ellei hänellä vielä olisi sitä.

Tulevaisuuden arvonalenema – Ihmisillä on taipumus nähdä asia sitä vähemmän arvokkaana, mitä kaukaisemmassa tulevaisuudessa se heidän näkökulmastaan tapahtuu. Esimerkiksi jos ihminen asetetaan koetilanteeseen, jossa hän voi valita, saako hän 100 euroa heti vai 120 euroa huomenna, monet valitsevat välittömän pienemmän palkinnon suuremman tulevaisuudessa saatavan palkinnon sijaan.

Vedonlyöjän harha ja kuuman käden harha – Virhepäätelmä, joka syntyy, kun ajatellaan, että aikaisemmat tapahtumat vaikuttavat tapahtuman todennäköisyyteen silloin kun näin ei todellisuudessa tapahdu. Esimerkiksi jos noppaa heittämällä saadaan peräkkäin kolme kuutosta, vedonlyöjän harhan perusteella henkilö voi päätellä, että seuraava heitto ei voi olla kuutonen, vaikka todennäköisyys joka heitolla on 1/6 eikä riipu edellisestä heitosta. Kuuman käden harha on tämän virhepäätelmän tekeminen toiseen suuntaan, eli ajatus siitä, että esimerkiksi nopanheitossa seuraavalla heitolla kuutosen heittäminen olisi todennäköisempää kuin yleensä, koska ”nopalla on nyt tapana saada kuutosia”.

Ylivertaisuusvinouma, eli Dunning Krüger efekti – tämä tarkoittaa ajattelun virhettä, jossa yksilö arvioi oman, tai sisäryhmänsä, kyvyn selviytyä jostakin tehtävästä keskimääräistä suuremmaksi, vaikka hänellä ei ole arviolle mitään hyviä perusteita. Tyypillinen esimerkki on havainto että yli 50% vastaajista uskoo olevansa keskimääräistä parempia kuskeja.

Vahvistusvinouma – tämä tarkoittaa ajattelun virhettä, jossa henkilö kiinnittää huomiota ainoastaan omaa mielipidettään tukevaan todistusaineistoon ja sivuuttaa oman mielipiteensä vastaisen todistusaineiston. Tätä esiintyy paljon mm. sosiaalisessa mediassa sekä politiikassa.

9–11 p.
Vastauksessa kuvataan kaksoisprosessointiteoria ja esitetään esimerkki kognitiivisesta vinoumasta tai heuristiikasta joitakin puutteita lukuun ottamatta hyvin. Psykologisen tiedon hyödyntäminen on hyvää, ja vastaus on jäsentynyt.

15–17 p.
Vastauksessa kuvataan kaksoisprosessointiteoria ja esitetään esimerkki kognitiivisesta vinoumasta tai heuristiikasta osuvasti ja tarkasti. Psykologisen tiedon hallinta on erinomaista, vastaus on hyvin jäsennelty ja muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Luovuus on kykyä tuottaa uusia ja omaperäisiä ajatuksia sekä käyttäytymistä. Se voi liittyä ongelmanratkaisuun, jolloin luova ajattelu tarkoittaa kykyä menestyä uusissa ja yllättävissä tilanteissa ratkaisemalla ongelmia ja keksimällä uudenlaisia toimintatapoja. Ongelmanratkaisun lisäksi luovuus voi olla itsensä toteuttamista, toimintaa, josta itsessään saadaan mielihyvää tai merkityksellisyyden kokemuksia. Luova ajattelu on tärkeää esimerkiksi taiteessa, tieteessä ja liiketoiminnassa. Luovaa ajattelua voi ilmetä kuitenkin monenlaisessa toiminnassa, ja se on hyödyllistä myös ihmisten arjessa, kuten ihmisten välisessä kommunikaatiossa ja arkisessa ongelmanratkaisussa.

Vastauksessa voidaan mainita erilaisia luovuuden teorioita, kuten Guilfordin divergentin ja konvergentin ajattelun malli, jossa luovuuteen liitetään erityisesti divergentti ajattelu. Mallissa pyritään etsimään useita mahdollisia ratkaisuja ongelmaan yhden oikean vastauksen sijaan. Myös muita luovuuden malleja, esimerkiksi Kaufmanin ja Berghetton mallia, voi kuvata vastauksessa.

Luovuus on ihmiselle lajityypillinen piirre, ja ihmisten kehittynyt kyky keksiä uusia asioita onkin yksi merkittävimpiä ominaisuuksia, joka erottaa ihmiset muista eläinlajeista. Evoluutiopsykologian näkökulmasta luovuus on biologinen ominaisuus, josta on ollut ihmisen evoluution aikana paljon hyötyä.

Luovuus on usein yhteydessä hyvinvointiin ja hyvään menestykseen opinnoissa, mutta on myös esitetty, että erittäin luovilla henkilöillä olisi keskimääräistä suurempi todennäköisyys kärsiä tietyistä mielenterveyden häiriöistä. Tutkimusnäyttö tämän väitteen puolesta on kuitenkin ristiriitaista, eivätkä useimmat luovat henkilöt kärsi mielenterveyden ongelmista.

Luovuutta voivat edistää monet tekijät:

Yksilöön liittyviä tekijöitä ovat esimerkiksi luova persoonallisuus, älykkyys, sisäinen motivaatio sekä henkilön harjoittamat tiedot ja taidot.

Persoonallisuuden piirteistä luovuuteen liittyy ennen kaikkea avoimuus uusille kokemuksille. Ihmiset, joilla tämä piirre on voimakas, ovat kiinnostuneita uusista asioista ja kokemuksista, eivätkä he koe, että olisi tärkeää tehdä asiat, kuten ne on aikaisemmin tehty. Korkea älykkyys edistää luovaa toimintaa, koska se tekee helpommaksi uusien asioiden yhdistelyn toisiinsa sekä luovassa työssä hyödyllisten tietojen ja taitojen nopean omaksumisen.

Luovassa toiminnassa sisäinen motivaatio ja päämäärätietoinen sitkeä toiminta tavoitteiden eteen on tärkeää. Henkilöt, jotka tekevät luovaa työtä, ovat usein vahvasti motivoituneita työstä sen itsensä vuoksi ja haluavat saavuttaa siihen liittyviä tavoitteita, koska se tuottaa heille mielihyvää tai tuntuu heistä hyvin tärkeältä. Usein luova toiminta liittyy myös henkilön identiteettiin, ja hän voi kuvata sen olevan tärkeä osa häntä ihmisenä. Luovan työn aikana henkilö saattaa olla siihen todella uppoutunut ja kokea flow-kokemuksia, jolloin hänen tarkkaavaisuutensa on kokonaan tehtävässä ja ulkopuolinen maailma jää vähäiselle huomiolle.

Ulkoinen motivaatio tarkoittaa että, jotakin tehdään itse toimintaan liittymättömän tavoitteen, kuten palkkion tai pakon vuoksi. Toiminta, joka perustuu vahvasti ulkoiseen motivaatioon, ei ole yhtä otollista luovalle ajattelulle kuin sisäisesti motivoitunut toiminta.

Ympäristötekijöistä luovuutta edistävät esimerkiksi mahdollisuus tutustua luovuuden kohteeseen ja opetella siihen liittyviä taitoja sekä yhteistyö muiden aiheesta innostuneiden ihmisten kanssa.

Uudet keksinnöt ja taideteokset eivät synny tyhjästä, vaan tyypillisesti niiden luojat ovat pitkään työskennelleet jonkin teeman parissa, harjoitelleet siihen liittyviä taitoja ja perehtyneet olemassa olevaan tietoon aiheesta. Ympäristö, joka mahdollistaa tällaisten taitojen harjoittelun, ruokkii henkilön luovuutta, ja henkilön kyky oppia lisää hänen tällaisesta ympäristöstänsä saamaansa hyötyä.

Kun luova toiminta tapahtuu pitkän ajan kuluessa, puhutaan luovasta prosessista. Siihen kuuluu valmistautumisvaihe, jossa tutustutaan aiheeseen, kypsyttelyvaihe, jossa aihetta prosessoidaan tietoisesti ja tiedostamatta, sekä todentamisvaihe, jossa henkilö saa aiheeseen liittyvän luovan idean ja toteuttaa sen. Luovaa prosessia edistää ympäristö, jossa on mahdollisuus tutustua rauhassa aiheeseen ja altistua monille siihen liittyville asioille. Todentamisvaihe vaatii vielä otollisen tilanteen, jossa on käytännön mahdollisuus tehdä häiriöttä työtä luovan idean toteuttamiseksi. Esimerkiksi musiikin tekijä voi edistää luovaa prosessiaan aluksi kuuntelemalla paljon musiikkia, ajattelemalla ja kokeilemalla erilaisia sävelmiä ja lopuksi vetäytymällä rauhalliseen paikkaan, jossa hän saa viimeistellä uuden teoksen ilman häiriötekijöitä.

Luovaa toimintaa voidaan tehdä yksin tai ryhmässä. Usein muiden samasta asiasta kiinnostuneiden ihmisten kannustus ja palaute on luovuutta ruokkiva voimavara. Ryhmissä luovuutta edistää, että niissä on uusia näkökulmia kohtaan salliva asenne ja että ne ovat matalan hierarkian demokraattisia ryhmiä, joissa kaikenlaisia näkökulmia kuunnellaan. Vahvasti hierarkkisessa ja ylhäältäpäin johdetussa ryhmässä luovuus ei pääse parhaiten esiin, koska niissä uudenlaista ajattelua ei palkita.

9–11 p.
Vastauksessa määritellään luovuus ja esitetään joitakin esimerkkejä sitä edistävistä yksilöllisistä ja ympäristötekijöistä. Psykologisen tiedon hyödyntäminen on joitakin puutteita lukuun ottamatta hyvää, ja vastaus on jäsentynyt.

15–17 p.
Vastauksessa määritellään luovuus monipuolisesti ja esitetään useita esimerkkejä sitä edistävistä yksiöllisistä ja ympäristötekijöistä. Psykologisen tiedon hallinta on erinomaista, vastaus on hyvin jäsennelty, ja se muodostaa kiitettävän kokonaisuuden.

Ahdistuneisuus aktivoi elimistön sympaattista hermostoa ja sitä kautta monia elimistön stressijärjestelmään kuuluvia fysiologisia toimintoja. Siksi ahdistuneisuuteen liittyy usein erilaisia fyysisiä oireita, kuten sydämentykytystä, hengenahdistusta, hikoilua, ruokahaluttomuutta, palan tunnetta kurkussa, vapinaa, huimausta tai esimerkiksi suolisto-oireita. Talviuinnissa ihminen joutuu totuttelemaan monille aluksi stressaavaan tilanteeseen, eli kylmään veteen. On todennäköistä, että ihminen oppii säätelemään kylmän veden aiheuttamaa stressireaktiota harjoittelemalla. Kylmässä vedessä autonominen hermosto aktivoituu, ja se johtaa stressihormonien, kuten adrenaliinin ja noradrenaliinin, vapautumiseen.

Stressihormonit puolestaan nostavat sydämen sykettä, lisäävät verenpainetta ja kiihdyttävät hengitystä. Avantouinnin aiheuttama kylmä stimuloi sympaattista hermostoa, joka on osa kehon "taistele tai pakene" -järjestelmää. Tämä reaktio on suunniteltu auttamaan kehoa sopeutumaan äärimmäisiin olosuhteisiin ja selviytymään niistä. Vaikka avantouinti laukaisee stressireaktion, se eroaa psykologisesta stressistä, joka voi olla jatkuvaa ja haitallista. Kun henkilö siirtyy kylmästä vedestä lämpimään, aktivoituu parasympaattinen hermosto, joka rauhoittaa kehoa. Säännöllinen selviäminen kylmän aiheuttamasta stressikokemuksesta voikin harjoittaa kykyä selvitä sympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja myös aktivoida parasympaattista hermostoa, joka on ahdistuksen aikana harvoin toiminnassa. Aineistosta 7.B. voi havaita, miten koehenkilön sympaattinen hermosto aktivoituu kylmävesialtistuksen aikana ja parasympaattinen sen jälkeen.

Lisäksi avantouinnissa fyysinen stressireaktio yhdistyy moniin myönteisiin asioihin, kuten saunomiseen esimerkiksi ystävien kanssa. Tämä voi johtaa siihen, että muissakaan tilanteissa stressireaktiota ei enää koeta yhtä kuormittavana kuin aiemmin. Koska avantouinnin stressireaktio on lyhytkestoinen ja palautuminen on nopeaa, säännöllinen avantouinti voi itse asiassa opettaa kehoa hallitsemaan stressiä tehokkaammin ja lisätä yksilön minäpystyvyyden kokemusta. Kylmän veden jälkeen kehossa voi myös vapautua endorfiineja ja muita mielialaa parantavia hormoneja, jotka voivat vähentää stressiä ja lisätä hyvänolontunnetta. Säännöllinen altistuminen kylmälle vedelle voi siis opettaa kehoa sopeutumaan tehokkaammin stressitilanteisiin. Kehon kyky hallita sympaattisen hermoston aktivoitumista paranee, ja näin se voi reagoida muihin stressaaviin tai ahdistaviin tilanteisiin rauhallisemmin.

Aineistossa kuvattu tutkimus on kuitenkin alustava ja otoskooltaan pieni eikä siten vielä osoita luotettavasti, että avantouinnista olisi hyötyä. Luotettava tutkimus olisi tässä tapauksessa kokeellinen tutkimus, johon osallistujat olisi valittu huolellisesti ja jossa heitä olisi riittävästi. Perusjoukko voisi olla esimerkiksi ahdistuksesta kärsivät opiskelijat tai muu selvästi määritelty joukko, jolla on tunnistettu psykoterapeuttisen tuen tarve ja jolla on siihen motivaatiota. Koska keltään ei eettisistä syistä voi evätä pääsyä psykoterapiaan, tulisi kaikkien osallistujien sellaista saada. Tämä on menetelmällisesti haastavaa, koska hyvässä tutkimuksessa on myös ryhmä, joka ei saa lainkaan psykoterapiaa, mutta jonka tutkimusohjelmaan kuuluu talviuintia. Joskus tällaisia ryhmiä voidaan järjestää esimerkiksi ajastamalla tutkimus niin, että yksi ryhmä aloittaa psykoterapian vasta sitten, kun on jo jonkin aikaa harrastanut talviuintia.

Otos, eli perusjoukosta valikoituvat osallistujat, voidaan kuitenkin satunnaistaa kahteen ryhmään, joista toisen ohjelmaan kuuluu psykoterapian lisäksi talviuinti, tai kolmeen ryhmään, joista yksi harrastaa vain talviuintia ja siirtyy psykoterapiaan vasta sitten kun tutkimus päättyy. Ennen satunnaistamista osallistujat ovat jo allekirjoittaneet suostumuksen ja ymmärtävät, että voivat tulla arvotuksi mihin tahansa ryhmään. Tässä kohden otokseen voi jo valikoitua osallistujia, joilla on talviuintikokemusta tai jotka haluaisivat sellaista saada, ja tutkimuksesta voivat jäädä pois ne, jotka eivät missään tapauksessa koe pystyvänsä talviuintiin. Tämä voi vaikuttaa tulosten luotettavuuteen.

Jos osallistujilla on odotuksia hoidon suhteen, voi myös tämä seikka vääristää tuloksia. Tässä tutkimuksessa on mahdoton järjestää sellaista asetelmaa, jossa positiivinen tai negatiivinen lumevaikutus voitaisiin tehokkaasti sulkea pois. Ryhmiin saattaa myös osallistua ihmisiä, joilla on paljonkin kokemusta talviuinnista, tai ihmisiä, jotka joka tapauksessa jatkavat omaa talviuintiharrastustaan, vaikka olisivat ryhmässä, johon se ei kuulu.

Hyvässä tutkimuksessa ahdistusoireita arvioidaan alussa ja lopussa luotettavilla menetelmillä. Vastauksessa voidaan pohtia itsearviointien tai haastatteluiden luotettavuutta. Erilaisten objektiivisten mittaustapojen lisääminen parantaa luotettavuutta. Näitä voisivat olla esimerkiksi arjen toimintakyky, poissaolot tai sairauslomat.

Jos talviuinti yhdistettynä psykoterapiaan osoittautuisi toimivaksi eli jos ahdistusoireet vähenisivät tässä ryhmässä enemmän kuin muissa, jää vielä kysymys siitä, onko vaikuttava tekijä nimenomaan talviuinti. On mahdollista, että liikunnan lisääminen jo auttaa tai että veden lämpötilalla ei olekaan vaikutusta. Näiden häiriömuuttujien kontrollointi on todella vaikeaa. Jotta tutkimus pystyisi osoittamaan, että nimenomaan talviuinti on merkityksellistä, olisi muuta liikuntaa lisääviä aktiivisia vertailuryhmiä oltava vielä enemmän. Tämä taas tekisi tutkimuksen toteuttamisesta hankalaa.

13–16 p.
Vastaus on pääosin tehtävänannon mukainen ja sisältää psykologista tietoa stressistä, ahdistuksesta ja tutkimuksen tekemisestä. Psykologisen tiedon soveltaminen, kehittely ja arviointi on joistakin puutteista huolimatta tasoltaan hyvää. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22–25 p.
Vastaus sisältää monipuolista pohdintaa kylmävesialtistuksen vaikutuksesta stressireaktioon ja ahdistukseen sekä aiheen tutkimukseen liittyvistä haasteista. Psykologisen tiedon soveltaminen, arviointi ja kehittely on johdonmukaista ja tiedon hallinta erinomaista. Perusteluja on kattavasti, ja ne ovat vakuuttavia.

Kokelas voi käsitellä vastauksessaan identiteettiin, tässä tapauksessa erityisesti poliittiseen identiteettiin, ja ryhmien sosiaalipsykologiaan liittyviä tekijöitä. Erityisesti ryhmien välinen kilpailu ja siitä usein seuraava jako sisä- ja ulkoryhmiin on tutkimusten tulosten selittämisessä keskeistä.

Arkisissa tilanteissa ihmiset eivät aina ajattele itseään ja muita tiettyihin ryhmiin kuulumisen kautta, ja heidän on myös helpompi tuntea empatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he ovat kasvotusten tekemisissä. Tämän vuoksi yksittäistä tuttua ihmistä voi olla vaikeaa kohdella epäeettisesti, vaikka hänen kanssaan olisi eri mieltä. Sen sijaan poliitikko saattaa edustaa ulkoryhmää vahvemmin kuin kukaan yksityishenkilö, sillä todennäköisesti osallistuja ei tunne poliitikkoa henkilökohtaisesti. Siksi häntä kohtaan ei tunneta empatiaa yhtä helposti kuin tuttuja ihmisiä kohtaan. Koska sisäryhmä saattaa kamppailla ulkoryhmän kanssa esimerkiksi vaikutusvallasta tai muista resursseista, saattaa kilpailuasetelma riittää oikeutukseksi kohdella epäeettisemmin ulkoryhmää edustavaa poliitikkoa kuin jotakuta tavallista ihmistä. Ilmiö voi selittyä myös yleisellä ulkoryhmää kohtaan tunnetulla antipatialla: poliitikkona toimiva ihminen edustaa vahvemmin ulkoryhmää kuin samat arvot omaava tavallinen ihminen, joka ei toimi poliitikkona.

Identiteetin kannalta vastauksessa voidaan pohtia ihmisen sosiaalista identiteettiä ja sen vaikutusta tuloksiin. Sisä- ja ulkoryhmään kuuluminen edellyttää sitä, että ihminen on muodostanut sosiaalisen identiteetin eli hahmottaa, mihin ryhmään kuuluu tai millaiset tekijät yhdistävät hänet muihin ihmisiin. Kun sosiaalinen identiteetti on muodostunut, ihminen pystyy hahmottamaan itsensä osana jotakin ryhmää sekä tunnistamaan ulkoryhmänsä. Sosiaalisen identiteetin voimakkuus voi kuitenkin vaihdella: voikin olla mahdollista, että ihmiset, joiden sosiaaliseen identiteettiin poliittinen suuntautuminen liittyy erityisen voimakkaasti voimakas sosiaalinen identiteetti oman poliittisen suuntauksen suhteen, tuntevat myös muita enemmän inhoa poliittisia ulkoryhmiä kohtaan ja pitävät oikeutettuna, että erilaiset arvot omaavia poliitikkoja kohdellaan epäeettisesti. Tämä tulkinta voisi olla perusteltu, sillä tutkimuksessa havaittiin, että inho vastakkaista poliittista suuntausta kohtaan lisäsi valmiutta kohdella sen halveksittuja poliitikkoja epäeettisemmin.

Vastauksessa voidaan pohtia myös moraalin ja arvojen vaikutusta tuloksiin. On mahdollista, että epäeettinen toiminta vastakkaisia arvoja ajavaa tai omaavaa poliitikkoa kohtaan voi johtaa jonkin itselle tärkeän arvon toteutumiseen, jos tälle arvolle vastakkaisia tavoitteita ajava poliitikko saadaan näin pois vallasta. Tästä saattaa seurata, että omien poliittisten tavoitteiden ajaminen voidaan nähdä tärkeämpänä kuin se, että omien tavoitteiden ajamiseksi joutuu tekemään epäeettisiä tai moraalisesti arveluttavia tekoja. Poliittisen vastustajan epäeettistä kohtelua voidaan jopa pitää eettisesti toivottavana oman ryhmän sisällä. Tätä näkökulmaa voidaan pohtia myös moraalisen ajattelun kehityksen näkökulmasta esimerkiksi Piaget’n ajattelun tasojen kautta.

Vastauksessa voi myös pohtia, miksi poliitikkoja ylipäätään kohdellaan eri tavoin kuin muita ihmisiä. Vastauksessa voidaan esimerkiksi käsitellä kysymystä, voisiko tämä johtua esimerkiksi yleistysten ja stereotypioiden muodostumisesta. Poliitikko edustaa tiettyä poliittista suuntausta, eikä häntä yleensä tunneta henkilökohtaisesti, joten hänestä muodostettu käsitys saattaa koostua lähinnä kyseiseen poliittiseen suuntautumiseen liittyvistä yleistyksistä. Sen sijaan ystävistä tai muista ihmisistä usein tiedetään monia muitakin asioita kuin vain näiden poliittinen suuntaus. Sen vuoksi heitä on vaikeampi ajatella ikään kuin ulkoryhmän jäsenen stereotypiana tai karikatyyrinä, ja siksi heitä on myös vaikeampi kohdella epäeettisesti kuin meille etäisempää poliitikkoa.

Tuloksia voi pohtia myös esimerkiksi sisäryhmän maineen ja koheesion näkökulmasta. Sisäryhmällä on tietyt arvot, normit ja käyttäytymistavat, ja niiden ylläpitäminen voi edellyttää ulkoryhmän näkyvien edustajien toiminnan, arvojen tai uskomusten tuomitsemista. Myös tämä voisi toimia oikeutuksena ulkoryhmän jäsenten epäeettiselle kohtelulle.

Tutkimuksen toisen osan tuloksia pohtiessaan kokelas voi myös käsitellä esimerkiksi konformisuuden vaikutusta tuloksiin. Poliitikko saattaa olla sisäryhmän vaikutusvaltainen jäsen, joten osa ryhmän jäsenistä saattaa olla valmiita äänestämään häntä, vaikka hänen arvonsa olisivat heille epämieluisia. Myös muita ryhmän toimintaan liittyviä tekijöitä voi pohtia selittävinä tekijöinä. Esimerkiksi poliitikkoa voidaan pitää oman ryhmän auktoriteettina, jolloin hänen arvojaan ei välttämättä pidetä erityisen tuomittavina. Vaihtoehtoisesti ihminen voi olla taipuvainen myöntymään auktoriteetin toimintaan ja muuttamaan itse omia näkemyksiään. Sen sijaan muilla ihmisillä ei ole tämänkaltaista asemaa, ja siksi heidän kanssaan voi olla vaikeampaa olla ystävä, jos arvot eivät ole samat.

Vastauksessa voidaan pyrkiä tulkitsemaan tutkimuksen toisen osan tuloksia myös evoluutiopsykologisesta näkökulmasta ja pohtia onko ihmisellä biologiaan pohjautuva taipumus hyväksyä epäeettinen toiminta tärkeissä ryhmien välisissä kilpailuissa. Jos poliittinen toiminta nähdään ryhmien välisenä konfliktina, jossa menestyminen edellyttää sitä, että poliittisesti vaikutusvaltaisten vastustajien kanssa ei tehdä yhteistyötä vaan heidän toimintaansa pyritään kaikin keinoin estämään, voi olla odotuksenmukaista ja toivottavaa että poliitikot toimivat moraalittomasti pyrkiessään hankkimaan vaikutusvaltaa tai resursseja omalle ryhmälleen.

Tällaisen tulkinnan perusteella olisi ymmärrettävää, miksi poliitikkojen moraalitonta käytöstä tai ryhmässä tärkeinä pidettyjen arvojen vastustamista paheksuttaisiin vähemmän kuin jos ystävät tekisivät niin. Toisaalta normien näkökulmasta tutkimuksen toisen osan tulosta voisi pohtia myös siltä kannalta, että politiikkaan kuuluvat sellaiset arvot ja näkemykset, jotka muilla elämän osa-alueilla olisivat tuomittavia. Tämä voisi selittää, miksi ristiriita osallistujan omien ja poliitikon arvojen välillä oli vähemmän merkityksellinen kuin arvoristiriita tutkimukseen osallistujan ja muiden ihmisten välillä.

Tutkimuksen tuloksia voidaan tarkastella myös pohtimalla tutkimuksen vahvuuksia ja rajoituksia. Vastauksessa voi nostaa esiin, että tulokset ovat yleistettävissä vain Yhdysvaltoihin, koska otoksissa oli vain yhdysvaltalaisia osallistujia. Tulos voi toisaalta olla yleistettävissä myös Yhdysvaltojen ulkopuolelle, sillä tuloksissa osallistujan oma poliittinen suuntautuminen ei vaikuttanut tuloksiin. Tämän voisi tulkita viittaavan siihen, että tulokset selittyvät jollakin yleisemmällä sosiaalipsykologisella ilmiöllä. Toisaalta tutkimuksen vahvuuksia arvioidessaan kokelas voi myös pohtia, että tulos vaikuttaa luotettavalta, koska sama tulos toistui kaikissa neljässä otoksessa, joista yksi oli edustava otos yhdysvaltalaisista. Tutkimuksen haasteena kuitenkin on, että tutkimuksen toisessa osassa poliitikkoja ja muita ihmisiä koskevat kysymykset vaikuttivat melko erilaisilta, eikä ole selvää, millä perusteella osallistujat väittämiin vastasivat. Sen sijaan ensimmäisessä osassa poliitikkoja ja muita ihmisiä koskevat kysymykset olivat lähes samanlaisia.

Tutkimustuloksien pohtimisen osalta vastauksessa voi myös käsitellä tekijöitä, joilla ei ollut vaikutusta tuloksiin, eli sukupuolta ja poliittista suuntausta. Molempia tekijöitä voi käsitellä esimerkiksi arvojen tai moraalin näkökulmasta, sillä arvojen tai moraalisten periaatteiden voisi kuvitella eroavan sukupuolten tai poliittisten suuntausten välillä. Sen, että nämä tekijät eivät vaikuttaneet tuloksiin, voisi mahdollisesti tulkita viittaavan esimerkiksi siihen, että taustalla ovat perustavanlaatuiset ryhmädynamiikan ilmiöt.

13–16 p.
Vastauksessa esitetään mielekkäitä selityksiä tuloksille. Psykologisen tiedon soveltaminen, kehittely ja arviointi on joistakin puutteista huolimatta hyvää. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22–25 p.
Vastauksessa esitetään osuvia ja monipuolisia selityksiä tutkimuksen tuloksille. Psykologisen tiedon soveltaminen, arviointi ja kehittely on johdonmukaista ja tiedon hallinta erinomaista. Perusteluja on kattavasti ja ne ovat vakuuttavia.

Hyvässä vastauksessa määritellään selkeästi, mitä persoonallisuudella tarkoitetaan, ja siinä kuvataan persoonallisuuteen liittyviä keskeisiä malleja. Persoonallisuuden käsite kuvaa yksilön tapoja tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Persoonallisuudesta on esitetty erilaisia malleja, mutta yleisesti ajatellaan, että persoonallisuuteen kuuluu useita erilaisia tasoja, kuten persoonallisuuden piirteet, yksilölle tyypilliset sopeutumistavat ja tarinamuotoinen identiteetti. Persoonallisuuden piirteet rakentuvat synnynnäisten temperamenttipiirteiden varaan, ja käsite kuvaa, millaisia eroja on yksilöiden välillä esimerkiksi viiden suuren persoonallisuuden piirteen suhteen. Persoonallisuuden piirteet ovat suhteellisen pysyviä yli ajan ja tilanteiden. Niissä kuitenkin esiintyy tärkeitä iän mukana tulevia muutoksia, jolloin yksilöistä tulee keskimäärin esimerkiksi tunne-elämältään tasapainoisempia. Persoonallisuutta voidaan käsitellä myös muista näkökulmista, kuten sosiokognitiivisesta tai humanistisesta näkökulmasta. Perinnöllisten ja ympäristöön liittyvien tekijöiden merkitystä persoonallisuuden kehitykselle voidaan myös pohtia. Oleellista tehtävän kokonaisuudelle on tuoda esiin, että persoonallisuus koostuu piirteistä, jotka voivat ilmetä eri ihmisissä voimakkaampina tai heikompina, eli ilmiössä on normaalisti vaihtelua yksilöiden välillä.

Persoonallisuuden häiriöt taas ovat mielenterveyden häiriöitä, jotka ilmenevät tyypillisistä tavoista poikkeavina tapoina ajatella, tuntea tai käyttäytyä. Persoonallisuushäiriöihin kuuluu esimerkiksi vahvaa epäluuloisuutta, eristäytymistä, joustamattomuutta, vaativuutta tai riippuvuutta muista ihmisistä. Kaikilla ihmisillä on näitä piirteitä ajoittain, mutta häiriössä ne ovat hyvin korostuneita ja tekevät tavallisesta vuorovaikutuksesta muiden kanssa vaikeaa. Persoonallisuushäiriön määritelmään kuuluukin, että häiriön täytyy aiheuttaa haittaa useilla elämän osa-alueilla, jotta persoonallisuushäiriö voidaan diagnosoida. Keskeisenä tekijänä persoonallisuushäiriöissä nähdään hankaluudet ihmissuhteissa tai oman toiminnan säätelyssä.

Persoonallisuuden häiriöiden nähdään ilmenevän ensimmäistä kertaa varhaisaikuisuudessa ja niiden taustalla nähdään olevan ensisijaisesti varhaiseen vuorovaikutukseen liittyvät tilanteet. Tämän lisäksi myös erilaiset traumat ja kriisit voivat olla keskeisiä persoonallisuuden häiriöiden kehittymisen kannalta. Yleisiä persoonallisuushäiriötyyppejä ovat narsistinen persoonallisuushäiriö, jossa henkilöllä on poikkeuksellisen voimakas tarve korostaa itseään ja vähäinen empatia muita kohtaan, sekä epävakaa persoonallisuushäiriö, jossa henkilön tunteet vaihtelevat nopeasti äärimmäisyyksistä toiseen. Persoonallisuushäiriöitä on kuitenkin lukuisia muitakin tyyppejä, ja ne luokitellaan ICD-10-diagnoosijärjestelmässä kolmeen ja ICD-11-diagnoosijärjestelmässä viiteen luokkaan. Selkeä yhteen luokkaan kuuluminen on kuitenkin harvinaista, ja tyypillisesti persoonallisuushäiriön diagnoosin saaneella on piirteitä useasta eri luokasta. On tyypillistä, ettei persoonallisuushäiriön omaava henkilö koe käytöksensä olevan poikkeavaa ja usein ajattelee ongelmiensa johtuvan vain muista ihmisistä. Tämän vuoksi persoonallisuushäiriön hoitaminen on vaikeaa.

Persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriön määrittelyn jälkeen hyvässä vastauksessa pohditaan kattavasti, milloin jokin psyykkinen ominaisuus voidaan luokitella mielenterveyden häiriöksi. Persoonallisuus ja sen häiriöt ovat pohdinnan pohjaksi hyvä esimerkki, mutta kokelas voi käsitellä myös muita psyykkisiä ominaisuuksia. Monet persoonallisuuden piirteet ovat normaalisti jakautuneita, eli suurin osa ihmisistä osuu niiden suhteen jakauman keskelle ja jakauman äärilaidoilla olevat persoonallisuuden piirteet ovat harvinaisia. Jakauman äärilaidoilla olevat persoonallisuuden piirteet eivät suoraan tarkoita persoonallisuushäiriötä mutta ne voivat tehdä sopeutumisesta yhteiskunnan oletuksiin vaikeaa. Kaikilla ihmisillä on myös sellaisia persoonallisuuden piirteitä, jotka kuuluvat persoonallisuushäiriöiden diagnoosikriteereihin, mutta yleensä piirteet esiintyvät sellaisessa muodossa tai niin vähäisessä määrin, että ne eivät aiheuta arkielämässä suuria ongelmia.

Raja psyykkisen ominaisuuden ja mielenterveyden häiriön välillä onkin usein liukuva, ja monilla ihmisillä voi ajoittain olla hetkiä, jolloin he täyttävät jonkin mielenterveyden häiriön kriteerit. Varsinkin nuoruudessa on vaiheita, jolloin tällaisia hetkiä esiintyy. Ne kuitenkin tyypillisesti menevät kehityksen myötä ohi.

Mielenterveyden häiriöt diagnosoidaan oireiden perusteella, ja monet näistä oireista kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Tämä tekee mielenterveyden häiriöiden diagnosoinnista haasteellista, koska ei ole samalla tavalla selkeää sairauden ja sairauden puutteen rajaa kuin esimerkiksi infektiotaudissa on. Tyypillisesti mielenterveyden häiriöt määritelläänkin niiden aiheuttaman kärsimyksen ja toimintakyvyn rajoitusten perusteella: jos psyykkinen ominaisuus aiheuttaa kärsimystä tai tekee osallistumisen tavanomaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan vaikeaksi, voidaan ominaisuutta pitää häiriönä. Toisaalta vastaukselle on ansioksi myös sen tunnistaminen, että psyykkisen häiriön oireet eivät välttämättä johda diagnoosiin, jos ne eivät aiheuta ihmiselle merkittävää haittaa tai heikennä hänen toimintakykyään. Kokelas voi myös nostaa esiin, että raja, jonka jälkeen psyykkinen ominaisuus luokitellaan mielenterveyden häiriöksi, on yksilöllinen ja riippuu henkilön omista voimavara- ja haavoittuvuustekijöistä sekä ympäristöstä ja kulttuurista, jossa henkilö elää. Vastauksessa on myös ansiokasta viitata mielenterveyden määritelmään: mielenterveys on tila, joka mahdollistaa sen, että henkilö voi toteuttaa itseään, selviää arjen haasteista ja kykenee osallistumaan yhteisönsä toimintaan.

Elämänkaarinäkökulma ei ole vastauksessa välttämätön, mutta se on ansioksi. Vaikka monia mielenterveyden häiriöitä ei määritelmän mukaisesti voida diagnosoida lapsilla ja nuorilla, häiriöihin kuuluvat piirteet ovat nähtävissä jo huomattavasti aikaisemmin kuin aikuisuudessa, ja äärimmäiset psyykkiset ominaisuudet aiheuttavat eri ikäisille erilaisia haasteita.

13–16 p.
Vastauksessa on määritelty persoonallisuus ja persoonallisuushäiriöt sekä pohdittu, milloin psyykkinen ominaisuus voidaan luokitella häiriöksi. Psykologisen tiedon soveltaminen, kehittely ja arviointi on hyvää. Perusteluja on useissa kohdissa, ja ne ovat paikkansa pitäviä.

22–25 p.
Vastauksessa on määritelty persoonallisuus ja persoonallisuushäiriöt sekä pohdittu monipuolisesti, milloin psyykkinen ominaisuus voidaan luokitella häiriöksi. Psykologisen tiedon soveltaminen, arviointi ja kehittely on johdonmukaista ja tiedon hallinta erinomaista. Perusteluja on kattavasti, ja ne ovat vakuuttavia.